Kadonneita kissoja/rahoja/ihmisiä ja asioiden järjestymistä 17 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus, Romanttinen kirjallisuus.Tags: kirjallisuus ja ikä, Kirsti Ellilä, Maanantaisyndrooma, naisten ja miesten välinen kodinhoidollinen- ja muu su, tyhjyys
add a comment
Pohjimmiltaan minun ongelmani on, että luen liian nuorille tarkoitettuja kirjoja.
Siskodisko-kirjan kannessa lukee, että se on 12-16 -vuotiaille (ja itse asiassa siinä varmaan on jokin kirjakohtainen ikärajakin, mutta se armollisesti peittyy kirjaston viivakoodin alle).
Luin Kirsti Ellillän kirjan Maanantaisyndrooma. Se on taas näitä, jotka eivät tunnu alkavankaan ennen kuin jo loppuvat, joissa ei tunnu tapahtuvan oikein mitään vaikka tapahtuukin. Kaikki soljuu ohi sivulauseissa (hajonnut pesukone) tai muuten vaan, ja aikaa kuluu tai jättää kulumatta. Tapahtumat seuraavat itsestäänselvintä linjaa, ennalta-arvattavia juonenkulkuja ja muuta sälää, on tyttö ja uusia ystäviä ja poika josta useampi tykkää ja hups, sattuu kaikenlaista karmeaa ai voi ja yllättäen loppu on onnellinen.
Vaikka alustaan se olikin häiritsevän… epämukava (huolimatta kommuunista ja rastoista ja kissasta, voitteko kuvitella), en minä sitä sentään huonoksi sanoisi. Ennemminkin itseäni sopimattomaksi, ja olihan siinä itseenikin vetoavia kohtia, kuten tyhjä yksiö ja ohut patja, ja se kaikki samassa vuoteessa nukkuminen. (Ja olihan se kuitenkin kommuuni.)
Tietyllä tapaa voisi sanoa, että kirja kyllä kehittyi, mutta toisaalta se ei saavuttanut tasoa jota minä odotan hyviltä kirjoilta, niin säälittävältä kuin se kuulostaakin. En enimmäkseen lue kirjallisuutta joka on mielestäni huonoa, mutta sellaista kyllä, johon en enää katso sopivani. En sano tätäkään huonoksi, mutta toisaalta voisin sanoa etten juuri pitänyt, ellei minulle tulisi siitä huono omatunto. (On hankalaa että jonkinlaiset kirjat ovat kelpaamattomia omanlaisensa helppouden vuoksi, ja loput ovat liian vaikeita.)
Maanantaisyndrooma on myös melko… osoitteleva. Se tuntuu ihan tosissaan sanovan, että naisten ainut tehtävä on miesten passaaminen, ja että siitä olisi päästävä eroon (eli että kaikki naiset suin päin hyväksyvät sen, ettei heillä muuta tekemistä ole kuin miesten jälkien korjailu). Tai ehkä minun huumorintajussani vain on jotain moitittavaa.
Ellillä on Maanantaisyndrooman takakannen mukaan tunnettu pääasiassa Emma-kirjoistaan. Yhden muistan lukeneeni enkä välttämättä juuri pitäneeni, joskaan sillä ei välttämättä ollut juuri tekemistä kirjan yleisen tason suhteen vaan sen, että siinä vallitsi homofobinen näkökulma. (Löytyi kyllä myös tyttöjen välisestä ystävyydestä muistaakseni, mutta päähahmo oli aika idiootti.)
Johtopäätös: olen kelvoton.
P.S. Kirjan takakannessa on pieni kuva norsusta. Mikään sellainen ei voi olla ihan huonoa.
Muoks: Unohdinpa vielä mainita sen, kuinka töksähtelevää kirjan kirjakielisyys oli. En yritä väittää että sen kuuluisi olla puhekielistä, mutta olen lukenut paljon sujuvampia kirjakielellisiä tuotoksia. Se oli tönkköä jo alussa eikä siitä juuri parantunut.
Kuinka toiseen voi jäädä niin kiinni 17 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Romanttinen kirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: Houkutus, rakkauskärsimuksestä, rakkaustarinoiden jatkoista, rakkaustarinoista, Stephanie Meyer, Uusikuu, ystävyydestä
add a comment
[Sisältää yksityiskohtia juonista.]
Stephanie Meyerin Houkutuksen sanotaan olleen uuden ajan rakkaustarina. Se ei ole voinut tapahtua missä ja milloin vain, se on sateisessa Forksissa ja tietokoneiden ja kännyköiden aikaan. Houkutus on rakkaustarina, ehkä enemmän tai vähemmän mutta pohjimmiltaan: he eivät pidä toisistaan mutta ovat kiinnostuneita, eivät voi olla yhdessä mutta ovat kuitenkin. Ja heidän rakkautensa… hajottaa tieltään vähän kaiken, ei helposti tietenkään.
Uusikuu ei tunnu jatkavan edeltäjänsä viitoittamaa linjaa. Vuosisadan rakkaustarinoille ei oikeastaan kuuluisi kirjoittaa jatkoa, ja siksi Uudessakuussakin toinen lähtee. Se kertoo enemmän ystävyydestä, ja aika paljon siitä, kuinka tarinan jatkaminen on hankalaa. Siinä on ihmissusia, siinä on toinen maailma. Kärsimystä. Ja siinä on onnellinen loppu.
En valita. Pidin Uudestakuusta, sujuvaa mukavaa lukemista. En väitä, etteikö jossain määrin jopa jännittävää, ja mielenkiintoista kyllä. Ja silti tuntuu, ettei sellaisille kirjoille pitäisi kirjoittaa jatkoa, ne kun eivät kuitenkaan saavuta alkuperäisen teoksen tunnelmaa. Uusikuu ei ollut puoliakaan siitä mitä Houkutus lopulta oli (vaikkei se mielestäni niin erityinen ollut kuin joidenkin mielestä), mutta… hyvä. Sitä ei kuuluisi olla, mutta se on hyvä kirja, enimmäkseen jos kontekstia muutetaan. Kertoo vähän rajoja hipovasta ystävyydestä ja epätoivosta.
Uudessakuussa on nerokas pieni juttu, joka saattaa olla kuinka tyhjänpäiväinen tahansa mutta pidin siitä. Kun aikaa kuluu kuukausia, ei sitä sanota kuluvan niin. Jokaisella sivulla on yksi sana, kuukauden nimi, eikä mitään muuta. Kuinka täydellistä, kuinka tyhjää ja hiljaista ja yksinäistä, kuvaa täydellisesti päähahmon mielessä vallinnutta tyhjyyttä, on yksinkertaisuudessaan upea.
Se, mitä minä yritän sanoa, ei ole etteikö Uusikuu olisi hyvä tai edes ettei se olisi lunastanut Houkutuksen tuomia odotuksia. Sen ei kuuluisi saada niitä oletuksia koska sellaisilla kirjoilla ei kuulu olla jatkoa, se on hyvä kirja, ja toimii tavalla jolla tuollainen voi. Viehättävä teos.
Se ei korosta päähahmon suunnatonta kömpelyyttä Houkutuksen tavoin, joka saattanee johtua myös vertailukohdan muutoksesta: tyttö on tavallista kömpelömpi täydellisen sulavaliikkeisen ja iättömän vampyyrin mielestä, muttei vastamuuttuneen ihmissuden, joka sitä ennenkin on vain vähän kömpelö nuori poika.
Ja ihmissusipoika on sitä paitsi miellyttävä, luotettava ja kaunis. Sen suhteen kirja loppuu surullisesti.
Kasinoista ja auringoista 18 kesäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Romanttinen kirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus, Viihdekirjallisuus.Tags: Jackie Collins, Lady Boss, Loistavia tilaisuuksia, Lucky, Vendetta
add a comment
Jackie Collins kirjoittaa romanttista viihdekirjallisuutta. Voimakkaita nais(- ja mies)hahmoja, kipeää rakkautta. Juonitteluja, kiistoja, suhteita ristiin rastiin.
Luckysta kertoo nelhä kirjaa. Lucky on kaunis, vaikutusvaltainen ja ylipäätään mielettömän upea nainen. Kai niitä heikkoja kohtiakin toisaalta on. Elämän miehellekin kävi huonosti, eikä isä oikein ymmärtänyt.
Sarjan aloittaa Loistavia tilaisuuksia (alkuteos Chances). Itselläni kesti kauan ylipäätään ymmärtää kirjan olemassaolo, ja siitäkin vielä vuosia löytää se. Aloitin lukemisen Luckysta, joka on sarjan toinen osa. Löysin sen kahdeksanvuotiaana kirjahyllystä, ja siitä lähtien luin joka kesä. Juonittelua, seksiä huumeita… vuosi vuodelta olen hämmentyneempi, mutta kai se on sitten myönnettävä, ettei lapsi ymmärrä asioita samalla tavoin.
Meillä oli Luckysta kaksi versiota. Toista selaillessani vihdoin huomasin irtokansilehden käänteessä esittelyn toisesta kirjasta, Loistavista tilaisuuksista. Oli järkytys huomata, että Luckyn aiemmistakin vaiheista oli kirja, sellainen jota en ollut lukenut!
Etsin kirjastosta. Selailin kirpputoreja ja antikvariaatteja. Lopulta se tuli vastaani Kovan rahan kirjapäivillä, joissa kaikki maksoi vain kaksi euroa. Ostin sen samantien.
Luckyn jatko-osa puolestaan on Lady Boss. Siihen törmäsin alunperin kirjastossa, ja sittemmin se löytyi myös kirpputorilta. Olin tyytyväinen.
Neljäs osa on Vendetta, Lucky’s revange. Tietääkseni sitä e ole käännetty, mutta mitäpä minä toisaalta tietäisin. Sitä en myöskään ole lukenut, mutta tieto (jonka sain edellispäivänä) on herättänyt kiinnostukseni, joten saattaapa toki olla, että vielä sorrun englanninkieliseen hömppään.
Tietyllä tapaa kirjat mielestäni jakautuvat kahteen osaan; Loistavia tilaisuuksia ja Lucky kasinokertomuksiksi, Lady Boss ja Vendetta elokuvastudiokertomuksiksi. Saatan olla vanhanaikainen, mutta itseäni viehättää huomattavasti enemmän kasinojen ja hotellien elämä kuin perehtyminen filmistudion pyörittämiseen. Siksi Vendetta ei herättänytkään minussa niin suurta innostusta, vain pientä kiinnostusta.
Kasinoissa on tyyliä. Ne ovat hämäriä savuisia loukkoja. Elokuvastudioilla on Hollywoodin aurinko. Kyllä minä tiedän, kumpi kuulostaa paremmalta. Te saatte päättää itse.
Myös hahmolinjat ovat tietyllä tapaa uudistuvia. Päähenkilökaarti (Lucky, Steven…) tietysti pysyy mukana, mutta heidän ympärilleen kietoutuu uusia hahmoja. Osa hahmoista saa suuremman roolin, olla omia itsejään, osa jää vain muiden hahmojen taustaksi.
Toisaalta aiemmissa kirjoissa vähemmän esillä olleet saattavat päästä paremmin näkyville uudessa kirjassa – kuluuhan niiden välillä aikaakin.
Mielestäni hyppäys on isompi Luckyn ja Lady Bossin kuin Loistavien tilaisuuksien ja Luckyn välillä, mutten voi olla varma. Siitä on aikaa kun olen lukenut Lady Bossin. Siinä Lucky oli jo vakiintunut nainen. Hommasi miehelleen elokuvastudion (rikkaat!).
Ja toisaalta: olin kahdeksan, Lucky oli ensimmäistä lukemaani hömppäkirjallisuutta, olin vaikutteille altis. Ehkä tykkäisin enemmän elokuvastudioista jos olisin lukenut ensin jotain muuta, ehkä en olisi ollenkaan tällainen. Pelottava ajatus. Tykkään kyllä auringosta, mutta pelkkä se… en tiedä.
