Jostakusta jolle voi puhua kaikesta 21 joulukuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus.Tags: asioiden sujuminen, Helena Meripaasi, Kisse, Koppakuoriaiskevät, rakkaussuhde
add a comment
Minun piti mennä ajoissa nukkumaan, mutta tuskinpa se nyt enää ihan onnistuu.
Olen myös ollut tosiaan huono lukupäiväkirjani kanssa taas viime aikoina – en ole edes saanut listattua lukemiani kirjoja. Toisaalta eipä sitä juuri ole tullut luettuakaan kuin opiskeluissa vaadittavia kirjoja, ja niitäkin huonosti. Kerran kuitenkin tein retken kirjastoon, ja mukaan tarttui paljon mielenkiintoista kirjallisuutta. Ei nyt ehkä mitään maailman syvällisintä mutta viihdyttävää ja mielenkiintoista yhtä kaikki. En sitä paitsi katso että minun olisi syytä pitää kirjoja pinnallisina vain siksi, että ne on suunnattu nuorille tai muuta sellaista. Usein sellaisissakin kirjoissa käsitellään olennaisia teemoja.
Tiedän nyt kuulostavani vähän typerältä ja – mikä vielä anteeksiantamattomampaa – rasittavalta. En ehkä ole oikeasti tällainen, mutta en tiedä miten toimia sen suhteen, että itse pidän nuortenkirjallisia teoksia aivan ajatuksia herättävinä ja hyvinä, mutta muut ihmiset eivät arvosta niitä. Ehkä kirjan pitäisi olla paksu ja klassikkoainesta ollakseen hyvä, sitten.
Luin Helena Meripaaden Koppakuoriaiskevään. Se jatkaa Kissen tarinaa, melko lailla siitä eteenpäin mihin Pöllöhilloa sen jätti. Ja oi miten tämä kirja on onnellinen! Tunnelma on tyystin toisenlainen kuin Pöllöhillossa, vaikka esimerkiksi päähenkilölle tyypillisiltä ahdistuskohtauksilta ei voida välttyä.
Kirjan rakkaustarina on ihana. Juuri sellainen kauneus, josta ihmiset haaveilevat (tai ainakin omasta mielestäni kyseiset kiemurat vaikuttavat vallan ihailtavilta, mutta muistattehan mitä typeryydestä puhuttiin). Tyttö ja poika tapaavat ja puhuvat ja puhuvat, ja sitten puhuvat aina vain lisää ja niillä on toisilleen aina sanottavaa. Ja kaikki sujuu vaikka tuntuu ettei sujuisikaan ja ne voivat kirjoittaa pitkiä kirjeitä ja puhua toisilleen kaikesta.
Niin, rakastan sitä – niitä kaikkia pitkiä keskusteluja kaikesta. Ehkä se on vain typerä romanttinen luonteeni, mutta.
Pidän siitäkin, miten suhde ei alunperin ollut mitenkään valtavan romanttisesti latautunut. Itse olen huono vihjeiden kanssa – vaikka tulkitsisinkin niitä, harvoin uskallan luottaa tulkintoihini – ja niinpä en ollutkaan aivan varma siitä, millä tasolla suhde oli. Loppuaan kohden se kuitenkin romantisoitui selvästi.
Olihan kirjassa tietysti ongelmiakin. Parisuhteen ongemat olivat melkolailla parisuhdeongelmia, ja mielestäni on ihanaa että ne eivät johtaneet mihinkään suureen ja kurjaan. Onnellisia asioita on ihan totta oltava.
Muuten voisin tietysti nipottaa kirjan muiden ratkaisujen eräänlaisesta helppoudesta. Oli tyttö jolla oli hankala koira, jota ei saanut mihinkään, eikä tyttö oikeastaan halunnut luopua siitä mutta oli pakko. Sitten lopulta keksittiin täydellinen ottaja – mutta se ei suostunut. Löysi kuitenkin jonkun muun, jolle yllättäen sitten ei sopinutkaan… ja sitten täydellinen ottaja päättikin pitää sen jo itse. Ja ongelma ratkaistu. Vielä kun tytön äiti jätti kamalan tyrannimiehensä joka koiraa inhosi ja tyttö sai töitä ja uuden koiran…
Sanoinhan, että asiat ihan totta joskus ovat onnellisia. Joskus ne silti menevät vähän häiritsevän täydellisesti. Eikä minua edes haittaa se, kuinka teoksessa vanhoja ystäviä oli mukava tavata ja toisen perheen kanssa tultiin hyvin toimeen. Ja mustasukkaisuutta oli mielestäni kuvattu erinomaisen hyvin – vaikka ehkä sekin johtuu siitä, että itselläni oli sellaiseen vahvaa samaistumispintaa.
Kokonaisuutena kirja oli hyvin kirkas. Kenties unenomaisin sarjan kirjoista, ja vetosi henkilökohtaiseen romantiikantajuuni. Kaunista. Koska romanssi on teoksesta eniten jäänyt mieleen, eivät muualla olleet heikkoudet niin häiritse. Pidin.
Pimeä nousee? 8 marraskuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Kirjoittaminen, Nuortenkirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: Hopeapuu, kliseet, koulujutut, Kuningas harmaa, Maksu, nanowrimo, pimeä nousee -sarja
add a comment
Jatkaakseni aiemmalla linjalla: sain haltuuni myös ne Pimeä nousee -sarjan kirjat, joita minulla ei aiemmin ole ollut. Tarkoittaa Kuningas Harmaata ja Hopeapuuta. Henkilö, jolta ensimmäisen osan sain, hankki ne minulle.
Hänen mielestään sarja on vähän kliseinen – tai oikeastaan ei, sillä yhtenä ensimmäisistä se loi ne kliseet joita toteutetaan. Minä rehellisesti en niistä kirjoista juuri muista, mutta muistelen niiden olleen ihan hyviä. Niin hyviä, että nyt kirjahyllyni saa luvan olla sopivankokoinen myös niille.
Nanowrimo etenee. Vähän. Olen tällä hetkellä kai jossakin kahdenkymmenenseitsemäntuhannen sanan tietämillä. Myös muutamia tekemättömiä koulujuttuja roikuskelee ympärillä.
Seuraavaksi aion silti kirjoittaa Maksusta.
Jännittääkö? 20 lokakuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus.Tags: epävarmuus, Kipinä, kirjallisuuden tehtävä odotusten rikkojana, protu, Salla Simukka, uskonto
add a comment
Säälittävää. Neljä kommenttia, joista yksi on WordPressiltä ja loput kolme takertuneet roskasuodattimeen (syystä, ilmeisesti. Ainakin kasinoita mainostivat).
Olen ollut aika epäaktiivinen. Ei minulla ole siihen hyviä syitä. Huonoja muutama: en ole lukenut juuri mitään, ja jos olen, en ole jaksanut pistää sitä ylös minnekään. On kyllä mielessä muutama kirja, josta vielä voisi jotain sanoa. Tai yksi ainakin. Mutta ehkä joskus myöhemmin.
Tämä nyt kertoo Kipinästä. Se on nuortenkirja. Sellainen ihan aurinkoinen. Kertoo protusta.
Oikeastaan enimmäkseen jäin miettimään, mikä sellaisen kirjan kohderyhmä on? Tai siis… lukija, joka ei ole leiriä käynyt, ei ehkä ihan tajua kaikkea. Toisaalta lukija joka aikoo käydä leirin saattaa saada… virheellisiä oletuksia. Ei nyt suorastaan virheellisiä, mutta ei koskaan ole hyväksi odottaa liikaa.
Ja leirin käyneellehän se on vain fiilistelyä.
Lähinnä alkoi ärsyttää ettei kukaan minua fiksuksi sanoisi vaikka ihan hyvin tiedostin ettei mikään kestä. Ehkä se johtuu siitä, että olin seniorileirillä… ja toisaalta, luulen että muut ovat enemmän yhtyedessä toisiinsa. Mitä tajuttavaa niillä siis olisi.
Kirja oli… en tiedä. Ensimmäinen osa sarjaa, jonka loput osat olen lukenut aiemmin. Sano siinä sitten mitään ennalta-arvattavuudesta. Tai muusta sellaisesta. Aika luontevasti päähenkilöt kumminkin alusta asti ajautuivat yhteen. Alulla tarkoitan lähinnä sitä, että se tyttö otti pojan vastaankin.
Juoni oli aika… liukuva. Asiat menivät oikein/väärin oikein sopivan sujuvasti. Ei kokkia voi ei, ja ohjaajat kaikkoavat juuri kun tulee se rankin päivä. Tyypillistä.
Kirjallisuuden tarkoituksena sanotaan olevan oletusten rikkominen, eikä kaikki tällainen ehkä sovi siihen. Kyllähän sen tietää ettei mikään suju sillä tavoin kuin kivasti menisi.
Ja kuka sellaista toisaalta jaksaisi.
Enkä osaa päättää sitäkään, onko hyvä vai huono juttu kirjoittaa protusta kirjoja. Kai se on vain hyvä. Riparistakin kirjoitettu iäisyys.
(Kirjassa esiintyi tietysti joku sellainen uskontovastaisuus, ja toisaalta ei. Siinä esiintyi myös romanssi osapuolten välillä… minua kuitenkin häiritsee se, että ajatellaan ettei protulla suvaita uskontoa. En edes oleta etteikö olisi mahdollista ettei, mutta kyllä nyt kuitenkin välillä. Enemmän vielä ärsyttää että puolustelen.)
Pidin kirjasta. Pidän mekoista.
Kadonneita kissoja/rahoja/ihmisiä ja asioiden järjestymistä 17 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus, Romanttinen kirjallisuus.Tags: kirjallisuus ja ikä, Kirsti Ellilä, Maanantaisyndrooma, naisten ja miesten välinen kodinhoidollinen- ja muu su, tyhjyys
add a comment
Pohjimmiltaan minun ongelmani on, että luen liian nuorille tarkoitettuja kirjoja.
Siskodisko-kirjan kannessa lukee, että se on 12-16 -vuotiaille (ja itse asiassa siinä varmaan on jokin kirjakohtainen ikärajakin, mutta se armollisesti peittyy kirjaston viivakoodin alle).
Luin Kirsti Ellillän kirjan Maanantaisyndrooma. Se on taas näitä, jotka eivät tunnu alkavankaan ennen kuin jo loppuvat, joissa ei tunnu tapahtuvan oikein mitään vaikka tapahtuukin. Kaikki soljuu ohi sivulauseissa (hajonnut pesukone) tai muuten vaan, ja aikaa kuluu tai jättää kulumatta. Tapahtumat seuraavat itsestäänselvintä linjaa, ennalta-arvattavia juonenkulkuja ja muuta sälää, on tyttö ja uusia ystäviä ja poika josta useampi tykkää ja hups, sattuu kaikenlaista karmeaa ai voi ja yllättäen loppu on onnellinen.
Vaikka alustaan se olikin häiritsevän… epämukava (huolimatta kommuunista ja rastoista ja kissasta, voitteko kuvitella), en minä sitä sentään huonoksi sanoisi. Ennemminkin itseäni sopimattomaksi, ja olihan siinä itseenikin vetoavia kohtia, kuten tyhjä yksiö ja ohut patja, ja se kaikki samassa vuoteessa nukkuminen. (Ja olihan se kuitenkin kommuuni.)
Tietyllä tapaa voisi sanoa, että kirja kyllä kehittyi, mutta toisaalta se ei saavuttanut tasoa jota minä odotan hyviltä kirjoilta, niin säälittävältä kuin se kuulostaakin. En enimmäkseen lue kirjallisuutta joka on mielestäni huonoa, mutta sellaista kyllä, johon en enää katso sopivani. En sano tätäkään huonoksi, mutta toisaalta voisin sanoa etten juuri pitänyt, ellei minulle tulisi siitä huono omatunto. (On hankalaa että jonkinlaiset kirjat ovat kelpaamattomia omanlaisensa helppouden vuoksi, ja loput ovat liian vaikeita.)
Maanantaisyndrooma on myös melko… osoitteleva. Se tuntuu ihan tosissaan sanovan, että naisten ainut tehtävä on miesten passaaminen, ja että siitä olisi päästävä eroon (eli että kaikki naiset suin päin hyväksyvät sen, ettei heillä muuta tekemistä ole kuin miesten jälkien korjailu). Tai ehkä minun huumorintajussani vain on jotain moitittavaa.
Ellillä on Maanantaisyndrooman takakannen mukaan tunnettu pääasiassa Emma-kirjoistaan. Yhden muistan lukeneeni enkä välttämättä juuri pitäneeni, joskaan sillä ei välttämättä ollut juuri tekemistä kirjan yleisen tason suhteen vaan sen, että siinä vallitsi homofobinen näkökulma. (Löytyi kyllä myös tyttöjen välisestä ystävyydestä muistaakseni, mutta päähahmo oli aika idiootti.)
Johtopäätös: olen kelvoton.
P.S. Kirjan takakannessa on pieni kuva norsusta. Mikään sellainen ei voi olla ihan huonoa.
Muoks: Unohdinpa vielä mainita sen, kuinka töksähtelevää kirjan kirjakielisyys oli. En yritä väittää että sen kuuluisi olla puhekielistä, mutta olen lukenut paljon sujuvampia kirjakielellisiä tuotoksia. Se oli tönkköä jo alussa eikä siitä juuri parantunut.
Sylillinen basiliskinhampaita 16 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: Harry Potter, Harry Potter ja Azkabanin vanki, Harry Potter ja Feeniksin kilta, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, Harry Potter ja liekehtivä pikari, Harry Potter ja Puoliverinen prinssi, Harry Potter ja salaisuuksien kammio, Harry Potter ja viisasten kivi, maailman pelastaminen, maanalainen vastarintaliike, menneisyys, sisäoppilaitos, ystävyydestä
add a comment
[Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia Harry Potter -kirjasarjasta.]
Voisin sanoa että Harry Potter on oman aikansa ilmiö, eikä se välttämättä olisi edes liioittelua, mutta silti liikaa. Kyllä se kuitenkin enimmäkseen on, ja ainakin se on tuottava kehitelmä. Tietyllä tapaa on pakko arvostaa sitä, kuinka tarina nuoresta velhosta pelastamassa maailmaa kehittyi niin suosituksi, ja tuottavaksi (idea näin ilmaistuna ei ole mitenkään erityinen, oikeastaan hyvinkin perinteinen. Toisaalta se sijoittuu varsin erilaisiin puitteisiin kuin vastaavat kertomukset yleensä).
Oma historiani Pottereiden parissa alkoi hyvinkin perinteisesti. Olin ala-asteella. Kirjat olivat suosittuja, enkä sietänyt vilkaistakaan niihin. Opettaja antoi tehtäväksi lukea ensimmäisen osan, naureskelin liikkuville laseille ja muulle sellaiselle.
Jäin koukkuun. Luin loputkin suomennetut osat (joita siinä vaiheessa oli kaksi). Kolmonen kohosi suosikikseni, enkä ole siitä tainnut vieläkään päästä eroon. Luin tunnollisesti ilmestyvät kirjat, kuudennen osan lopulta myös englanniksi. Tämä merkintä on tässä, koska seitsemännen osan luin alunperin vain englanniksi, ja olen vasta lähiaikoina saanut päätökseen suomennoksen.
Kielitaitoni ei tehnyt oikeutta Harry Potterille ja kuoleman varjeluksille. Pidin siitä mielestäni yllättävänkin paljon, jopa kauheasta epilogista (sentään sen loppu oli vähän tökkivä). Moisesta arvostelukyvyn puutoksesta voinee syyttää myöhäistä lukuajankohtaa ja siitä juontuvaa väsymystä. Joka tapauksessa rakastuin kirjan maanalaisuuteen ja vastarintaliikkeisiin, kaikkeen siihen tappeluun melkein väistämätöntä vastaan.
Minulla on kamala tapa unohtaa lukemani. Uudelleenlukukierroksesta huolimatta muistikuvani kirjoista ovat yhä vähän hataria, ja siksi en tarkalleen muistakaan esimerkiksi sitä, mikä kaikki oli Varjeluksissa niin ihanaa. Mutta muistan että jotain siinä rakastin, ja ehkä se on tärkeintä.
En muista, miten olen alunperin suhtautunut Feeniksin kiltaan, saattaa hyvinkin olla että pidin siitä, en tietenkään yhtä paljoa kuin Azkabanin vangista, mutta omalla tavallaan aika lähelle. Silti en tiedä, mistä pidin. Nyt tiedän. Se on se sama vastarinta, kilta joka tappelee vastaan. Ne ihmiset, ei mikään Harry Potter vaan ne kaikki muut, ja suhteet ja menneet ajat. Menneisyydessä on siksi tarpeeksi rakastettavaa, ja jos sille linjalle mennään, eikä Azkabanin vankikin kuulu menneisyysjatkumoon karanneine vankeineen ja selviävine historioineen. (Toisaalta voiko sanoa etteivät muut ole menneisyyttä, ettei Puoliverinen prinssi ole, ja silti minä kyllä sanoisin koska se on liikaa nykyisyyttä, tai ehkei sittenkään mutta… menneisyyttä kenties väärällä tapaa minulle.)
Alun perin en juuri pitänyt Salaisuuksien kammiosta, mutta nyttemmin olen jo huomannut sille ansioita. Ensinnäkin pystyn tätä nykyä näkemään Lockhartin paljon aiempaa vähemmän ärsyttävänä, vaikka hahmo kieltämättä hivenen sellainen onkin. Ja mielistymään kaikkeen siihen etsintään ja nerokkuuteen, myrkkyhampaisiin.
Viisasten kivi on mukava pieni kirja. Kertomus lapsuudesta ja ystävyydestä ja muusta, ehkä rohkeudestakin. Hyvinkin lastenkirja, siinä missä myöhemmät ehkä eivät enää. Lapsuuden viattomuus.
Liekehtivä pikari toi synkkyyden. Ensimmäiset kuolemat, paksuuden jota aiemmat kirjat eivät tavoittaneet. Se toi takaisin Voldemortin, ruumiillisena ja vahvana. Ja toisaalta silti kirja on enimmäkseen vain kamppailua kolmivelhoturnajaisten puolesta.
En kuulu niihin ihmisiin, jotka sarjassa inhoavat eniten Harryä. Ei hän välttämättä ole suosikkihahmoni, mutta kelvollinen, vaikkakin on turhan itsekeskeinen (miksen minä ole valvojaoppilas, minähän olen tehnyt niin paljon enemmän kuin nuo, ja ikään kuin kellään muulla olisi ollut samalla tapaa edes mahdollisuutta tehdä asioita, Viisasten kivessäkin muut uhrautuivat jotta Harry pääsisi jatkamaan loppuun asti, koska ei se siihen itse olisi pystynyt) ja typerä.
Olenhan minä ficcari, kirjoitan ja luen fanfictionia Pottereista. Harry kelpaa silti ja minä tiedän, mikä on totta, joskaan se ei välttämättä ole jotain jonka kaikki muutkin tietävät olevan, tai joka olisi sitä kamalankin selvästi. Eikä minua haittaa.
Harry Pottereissa kasvu on hienoa. Se joka näkyy kirjojen kansissakin, kuinka hahmot kehittyvät. Ja hienoa on pienet asiat: R.A.M.:n medaljonki suursiivouksessa, diadeemi tarvehuoneessa. Mietittyä, ei kai. Ja Harry Potter on aina kapinallinen ja kuuluu sille puolelle joka ei ole vallassa, kuuluu Killalle joka tappeli edellisessä sodassa ja tekee sitä yhä ja antaa entisenkin näkyä, maanalaisuutta ja menneitä aikoja, se mikä näkyy Kuoleman Varjeluksissa ehkä kammottavan selvästi, se kuinka kaikki taistelevat, siksi minä pidän Varjeluksista mielestäni yllättäväkin paljon. (Eikä siinä ole edes sisäoppilaitoselämää, joka on niin hienoa aiemmissa kirjoissa, niin tyylikästä ja kaunista ja.)
En osaa sanoa mitä ajattelen enkä ajatella, siksi olenkin niin huono.
Monipolvinen kasvutarina ja sisäoppilaitosvelhoutta. Voiko enempää toivoakaan. Ja onhan siinä symboliikkaakin.
Ilman hevosta olen turvaton 17 kesäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus.Tags: Helena Meripaasi, Kisse, masennus, Pöllöhilloa
add a comment
Helena Meripaasi kirjoittaa koirakirjoja. Niiden päähenkilönä on nuori tyttö (Ulla), joka pitää koirista. Lopulta (tai oikeastaan aluksi) hän saa koiransa, ja alkaa harrastaa sen kanssa juttuja, aloittelijan kömmähdyksin tietysti.
Ulla on nuori. Yläasteikäinen, hädin tuskin. Koiraa kouluttaessa hän tutustuu Kisseen, joka on vanhempi ja viisaampi, ja muuta sellaista.
Pöllöhilloa kertoo Kissestä. Ymmärrän hyvin; hahmo on sen verran kiehtova, että kyllä minäkin mieluusti kirjoittaisin hänestä omia kirjoja jos hän olisi minun sivuhahmoni. Kissestä kertovissa kirjoissa on aikuisempi ote kuin Ulla-kirjoissa, ja tapahtumatkin tietysti ovat erilaisia (vanhempia).
Ennen Pöllöhilloa Kissestä on ilmestynyt myös toinen kirja, Elämäni frettinä. Ajattelin suorittaa uusintaluvun kyseisen teoksen kanssa (se näet löytyy omasta hyllystä), mutta katsoo nyt vielä miten ehtii. En muista siitä juuri mitään, mutta luulen, että se oli sävyltään Pöllöhilloa positiivisempi.
Pöllöhilloa nimittäin oikeastaan kertoo masennuksesta, siitä kuinka on jäänyt tyhjän päälle (kaikki muut ovat päässeet opiskelemaan, kaikilla muilla on joku…). Kirja on ahdistunut, mutta mielestäni sen ansioksi on sanottava, että loppuun mennessä ahdistuneisuus puretaan, eikä siitä pienen epäluulon jälkeen jääkään mitenkään päälleliimattu ja typerä mielikuva. Minusta siirtymä on kuvattu onnistuneesti.
Kirja on samaistuttava. Tietyllä tapaa hyvinkin, kun on yksinäinen ja väsynyt (siitä huolimatta, ettei mikään oikeasti ole samalla tavoin kuin päähenkilöllä). Sitä muuttuu entistä toivottomaksi, mutta kirja ei onneksi antanut jäädä siihen.
Kirjassa muut hahmot jäävät melko etäisiksi. Kai siitä voi syyttää masennusta – ei jaksa keskittyä muihin. Maininnat ovat paljon… ohimenevämpiä kuin Elämäni frettinä -kirjassa, ja ihmiset tuntuvat olevan vähemmän tärkeä osa (jota tietysti voisi perustella kyvyttömyydellä toimia kunnolla ihmisten kanssa, mutta eipä niistä eläimistäkään (joiden kanssa henkilö paremmin tuli toimeen) ole juuri sen enempää).
Loppujen lopuksi kirjassa tapahtuukin paljon. Niin hyviä kuin huonoja asioita. Kaikki merkitsee, ja loppu on onnellinen. Siinä saadaan töitä.
