jump to navigation

Jostakusta jolle voi puhua kaikesta 21 joulukuu, 2008

Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus.
Tags: , , , ,
add a comment

Minun piti mennä ajoissa nukkumaan, mutta tuskinpa se nyt enää ihan onnistuu.
Olen myös ollut tosiaan huono lukupäiväkirjani kanssa taas viime aikoina – en ole edes saanut listattua lukemiani kirjoja. Toisaalta eipä sitä juuri ole tullut luettuakaan kuin opiskeluissa vaadittavia kirjoja, ja niitäkin huonosti. Kerran kuitenkin tein retken kirjastoon, ja mukaan tarttui paljon mielenkiintoista kirjallisuutta. Ei nyt ehkä mitään maailman syvällisintä mutta viihdyttävää ja mielenkiintoista yhtä kaikki. En sitä paitsi katso että minun olisi syytä pitää kirjoja pinnallisina vain siksi, että ne on suunnattu nuorille tai muuta sellaista. Usein sellaisissakin kirjoissa käsitellään olennaisia teemoja.

Tiedän nyt kuulostavani vähän typerältä ja – mikä vielä anteeksiantamattomampaa – rasittavalta. En ehkä ole oikeasti tällainen, mutta en tiedä miten toimia sen suhteen, että itse pidän nuortenkirjallisia teoksia aivan ajatuksia herättävinä ja hyvinä, mutta muut ihmiset eivät arvosta niitä. Ehkä kirjan pitäisi olla paksu ja klassikkoainesta ollakseen hyvä, sitten.

Luin Helena Meripaaden Koppakuoriaiskevään. Se jatkaa Kissen tarinaa, melko lailla siitä eteenpäin mihin Pöllöhilloa sen jätti. Ja oi miten tämä kirja on onnellinen! Tunnelma on tyystin toisenlainen kuin Pöllöhillossa, vaikka esimerkiksi päähenkilölle tyypillisiltä ahdistuskohtauksilta ei voida välttyä.

Kirjan rakkaustarina on ihana. Juuri sellainen kauneus, josta ihmiset haaveilevat (tai ainakin omasta mielestäni kyseiset kiemurat vaikuttavat vallan ihailtavilta, mutta muistattehan mitä typeryydestä puhuttiin). Tyttö ja poika tapaavat ja puhuvat ja puhuvat, ja sitten puhuvat aina vain lisää ja niillä on toisilleen aina sanottavaa. Ja kaikki sujuu vaikka tuntuu ettei sujuisikaan ja ne voivat kirjoittaa pitkiä kirjeitä ja puhua toisilleen kaikesta.
Niin, rakastan sitä – niitä kaikkia pitkiä keskusteluja kaikesta. Ehkä se on vain typerä romanttinen luonteeni, mutta.
Pidän siitäkin, miten suhde ei alunperin ollut mitenkään valtavan romanttisesti latautunut. Itse olen huono vihjeiden kanssa – vaikka tulkitsisinkin niitä, harvoin uskallan luottaa tulkintoihini – ja niinpä en ollutkaan aivan varma siitä, millä tasolla suhde oli. Loppuaan kohden se kuitenkin romantisoitui selvästi.

Olihan kirjassa tietysti ongelmiakin. Parisuhteen ongemat olivat melkolailla parisuhdeongelmia, ja mielestäni on ihanaa että ne eivät johtaneet mihinkään suureen ja kurjaan. Onnellisia asioita on ihan totta oltava.
Muuten voisin tietysti nipottaa kirjan muiden ratkaisujen eräänlaisesta helppoudesta. Oli tyttö jolla oli hankala koira, jota ei saanut mihinkään, eikä tyttö oikeastaan halunnut luopua siitä mutta oli pakko. Sitten lopulta keksittiin täydellinen ottaja – mutta se ei suostunut. Löysi kuitenkin jonkun muun, jolle yllättäen sitten ei sopinutkaan… ja sitten täydellinen ottaja päättikin pitää sen jo itse. Ja ongelma ratkaistu. Vielä kun tytön äiti jätti kamalan tyrannimiehensä joka koiraa inhosi ja tyttö sai töitä ja uuden koiran…

Sanoinhan, että asiat ihan totta joskus ovat onnellisia. Joskus ne silti menevät vähän häiritsevän täydellisesti. Eikä minua edes haittaa se, kuinka teoksessa vanhoja ystäviä oli mukava tavata ja toisen perheen kanssa tultiin hyvin toimeen. Ja mustasukkaisuutta oli mielestäni kuvattu erinomaisen hyvin – vaikka ehkä sekin johtuu siitä, että itselläni oli sellaiseen vahvaa samaistumispintaa.

Kokonaisuutena kirja oli hyvin kirkas. Kenties unenomaisin sarjan kirjoista, ja vetosi henkilökohtaiseen romantiikantajuuni. Kaunista. Koska romanssi on teoksesta eniten jäänyt mieleen, eivät muualla olleet heikkoudet niin häiritse. Pidin.

Jokaisella on velkansa 14 marraskuu, 2008

Posted by teekuppi in Dekkarit, Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus.
Tags: , , , , , , , , ,
add a comment

Minulla oli joku niin hieno ja mitenkään mihinkään liittymätön aloitus, mutta valitettavasti unohdin sen jo. Saatte siis tyytyä johonkin tylsään, joka saattaa liittyä aiheeseen.

Lupasin kirjoittaa Maksusta. Seuraavaksi se on nytkin, vaikka myönnän kyllä että en sentään suunnitellut, että pitäisin näin pitkän tauon (ei sillä, että tämä olisi muuhun verrattuna niin erityisen pitkä, mutta). Huomautettakoon nyt näin aluksi, että seuraava tekstinpätkä tulee käsittelemään Eppu Nuotion dekkaria Maksu, ja mitä todennäköisemmin sisältämään jopa juonipaljastuksia (syyllistä en tosin ajatellut paljastaa, mutta ehkä vähän kritisoida). No niin.

Hassua: kirjoitin ensiksi että murhaajaa en aio, mutta ei kai tässä teoksessa murhaajaa ole. Siinä se eroaakin sarjansa aiemmista teoksista, joissa murhat ovat olleet keskeisessä asemassa – kenties ensimmäisessä osassa enemmän kuin toisessa.

Toisaalta kirjan syylliskaava eriytyi siitä, mitä dekkareista yleensä on totuttu löytämään. Kun syyllinen yleensä on joku lähellä oleva, joku tuttu, joku esiintyvä, tässä teoksessa syyllinen ainakin omasta mielestäni oli hyvinkin piilossa muilta (saa tietysti kritisoida, on aivan mahdollista että vain luin huolimattomasti). Tietysti se on koko ajan piilossa jossain taustalla, ja selvitetään jossain vaiheessa ohimennen, mutta… vaihe on melko myöhäinen, ja ratkaisu tapahtuu lähes heti sen jälkeen. Olisi omalla tavallaan hedelmällisempää saada enemmän tietoa, jonka pohjalta voisi itse yrittää ratkaista arvoituksen. Teoksessa kyllä luodaan perinteiseen tapaan ajatuksia siitä, kuka syyllinen voisi olla, mutta koska todellinen syyllinen ei esiinny, on hänestä hankalaa luoda kuvaa. Kenties siksi loppuratkaisu tuntuu tavallaan äkkinäiseltä, vaikka toisaalta voisi sanoa, että sarjassa vallitseva lopun hektisyys on hienoa luettavaa – kaikki tapahtuu kamalan nopeasti, ja siitä myös annetaan hyvin vahva vaikutelma.

No, kenties se siitä syyllisyydestä. Siirrytään henkilöhahmoihin. Teoksessa esiintyy aiempia kirjoja enemmän päähenkilö Pii Marinin veli, Joel. Häntä syytetään teoksessa ihmisen törkeästä pahoinpitelystä, mutta hän itse ei muista tapahtumista mitään.

Voinen nyt täydellisen subjektiivisesti sanoa, että rakastin veljen kuvausta. Kaikkea sellaista joka vetoaa minuun: kalpeutta ja surullisuutta. Ja sitten voin enemmän objektiivisesti kertoa kuvauksen hienoudesta siinä, että vaikka hahmon kalpeutta, hikoilua, ahdistuneisuutta ja muuta sellaista koko ajan korostetaan, ja alussa huumeidenkäyttö esitetään hyvin selkeästi, en minä missään vaiheessa ajatellut noita ominaisuuksia vieroitusoireina. Ehkä olen vain naiivi ja omituinen, mutta oikeastaan yhdistin ne vain vankilaoloihin ja elämäntilanteen muuttumiseen sekä alitajuiseen syyllisyyteen tapahtumista. Hahmosta maalattiin uskottava ja moniulotteinen kuva, johon on helppo kiintyä. On järkytys kuulla, että hahmo on käyttänyt huumeita jo vuosia, ja salannut sen perheeltään -  ja suorasta informaatiosta huolimatta melko tehokkaasti myös lukijalta.

Sitten! Heitän keppejä Pii Marinin ja Juha Heinon suhteesta. Ehkä uskon liikaa takakansiteksteihin, mutta sen maininnan perusteella odotin, että parisuhteesta olisi kerrottu enemmän. Nyt se vain oli jossain taustalla, ja sielläkin melko väljästi; satunnaisina pohdiskeluina siitä, pitäisikö toiselle soittaa. Olisin kaivannut enemmän suhteen käsittelyä, edes teoksen lopuksi, vaikka siinä Afrikan matka antaakin ymmärtää, että asiat ovat jossain määrin lutviutuneet. Ehkä se, että en varsinaisesti ole dekkari-ihmisiä näkyy tässä: ihmissuhteet ja hahmot ovat miellyttävintä antia, ja niistä olisi mukavaa tietää lisääkin.

En kyllä voi väittää, etteikö myös arvoituksen ratkeaminen olisi mielenkiintoista. Nuotiolla kuitenkin on oma, kiehtova kirjoitustyylinsä, ja hän osaa pitää jännityksen yllä niin, ettei kirjaa tee mieli keskeyttää vaikka se uiskentelisikin suvantovaiheessa. Luin kirjan itse asiassa yhden illan aikana, ja vaikka se kenties ei vähältä kuulostakaan, niin olen onnistunut viime aikoina lukemaan muutenkin vähän heikosti, joten kyllä se mielestäni jonkin asteinen saavutus oli.

Vauvankaappaus oli mielenkiintoinen koukku. En ole ennen kuullut moisesta, ja mielestäni teos esitti hyvin myös sen, miten järkyttyneesti kansakunta reagoi ensimmäiseen sitä koskettavaan uuden tyypin tapaukseen.

Pidin kirjasta. Tiivistelmäksi: pidin Joelin henkilöhahmosta, mutta Piin ja Juhan suhdetta olisi voinut käsitellä enemmän. En pitänyt siitä, miten myöhäisessä vaiheessa syyllinen käytännössä tuotiin kuvioihin, mutta syyllisestä toisaalta pidin: uskottava ja inhimillinen. Inhimillisyys muuten näkyi kirjassa mielestäni jotenkin vahvana, ja hyvin.

Jännittääkö? 20 lokakuu, 2008

Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus.
Tags: , , , , ,
add a comment

Säälittävää. Neljä kommenttia, joista yksi on WordPressiltä ja loput kolme takertuneet roskasuodattimeen (syystä, ilmeisesti. Ainakin kasinoita mainostivat).

Olen ollut aika epäaktiivinen. Ei minulla ole siihen hyviä syitä. Huonoja muutama: en ole lukenut juuri mitään, ja jos olen, en ole jaksanut pistää sitä ylös minnekään. On kyllä mielessä muutama kirja, josta vielä voisi jotain sanoa. Tai yksi ainakin. Mutta ehkä joskus myöhemmin.

Tämä nyt kertoo Kipinästä. Se on nuortenkirja. Sellainen ihan aurinkoinen. Kertoo protusta.

Oikeastaan enimmäkseen jäin miettimään, mikä sellaisen kirjan kohderyhmä on? Tai siis… lukija, joka ei ole leiriä käynyt, ei ehkä ihan tajua kaikkea. Toisaalta lukija joka aikoo käydä leirin saattaa saada… virheellisiä oletuksia. Ei nyt suorastaan virheellisiä, mutta ei koskaan ole hyväksi odottaa liikaa.

Ja leirin käyneellehän se on vain fiilistelyä.

Lähinnä alkoi ärsyttää ettei kukaan minua fiksuksi sanoisi vaikka ihan hyvin tiedostin ettei mikään kestä. Ehkä se johtuu siitä, että olin seniorileirillä… ja toisaalta, luulen että muut ovat enemmän yhtyedessä toisiinsa. Mitä tajuttavaa niillä siis olisi.

Kirja oli… en tiedä. Ensimmäinen osa sarjaa, jonka loput osat olen lukenut aiemmin. Sano siinä sitten mitään ennalta-arvattavuudesta. Tai muusta sellaisesta. Aika luontevasti päähenkilöt kumminkin alusta asti ajautuivat yhteen. Alulla tarkoitan lähinnä sitä, että se tyttö otti pojan vastaankin.

Juoni oli aika… liukuva. Asiat menivät oikein/väärin oikein sopivan sujuvasti. Ei kokkia voi ei, ja ohjaajat kaikkoavat juuri kun tulee se rankin päivä. Tyypillistä.

Kirjallisuuden tarkoituksena sanotaan olevan oletusten rikkominen, eikä kaikki tällainen ehkä sovi siihen. Kyllähän sen tietää ettei mikään suju sillä tavoin kuin kivasti menisi.

Ja kuka sellaista toisaalta jaksaisi.

Enkä osaa päättää sitäkään, onko hyvä vai huono juttu kirjoittaa protusta kirjoja. Kai se on vain hyvä. Riparistakin kirjoitettu iäisyys.

(Kirjassa esiintyi tietysti joku sellainen uskontovastaisuus, ja toisaalta ei. Siinä esiintyi myös romanssi osapuolten välillä… minua kuitenkin häiritsee se, että ajatellaan ettei protulla suvaita uskontoa. En edes oleta etteikö olisi mahdollista ettei, mutta kyllä nyt kuitenkin välillä. Enemmän vielä ärsyttää että puolustelen.)

Pidin kirjasta. Pidän mekoista.

Kadonneita kissoja/rahoja/ihmisiä ja asioiden järjestymistä 17 heinäkuu, 2008

Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus, Romanttinen kirjallisuus.
Tags: , , , ,
add a comment

Pohjimmiltaan minun ongelmani on, että luen liian nuorille tarkoitettuja kirjoja.
Siskodisko-kirjan kannessa lukee, että se on 12-16 -vuotiaille (ja itse asiassa siinä varmaan on jokin kirjakohtainen ikärajakin, mutta se armollisesti peittyy kirjaston viivakoodin alle).

Luin Kirsti Ellillän kirjan Maanantaisyndrooma. Se on taas näitä, jotka eivät tunnu alkavankaan ennen kuin jo loppuvat, joissa ei tunnu tapahtuvan oikein mitään vaikka tapahtuukin. Kaikki soljuu ohi sivulauseissa (hajonnut pesukone) tai muuten vaan, ja aikaa kuluu tai jättää kulumatta. Tapahtumat seuraavat itsestäänselvintä linjaa, ennalta-arvattavia juonenkulkuja ja muuta sälää, on tyttö ja uusia ystäviä ja poika josta useampi tykkää ja hups, sattuu kaikenlaista karmeaa ai voi ja yllättäen loppu on onnellinen.

Vaikka alustaan se olikin häiritsevän… epämukava (huolimatta kommuunista ja rastoista ja kissasta, voitteko kuvitella), en minä sitä sentään huonoksi sanoisi. Ennemminkin itseäni sopimattomaksi, ja olihan siinä itseenikin vetoavia kohtia, kuten tyhjä yksiö ja ohut patja, ja se kaikki samassa vuoteessa nukkuminen. (Ja olihan se kuitenkin kommuuni.)

Tietyllä tapaa voisi sanoa, että kirja kyllä kehittyi, mutta toisaalta se ei saavuttanut tasoa jota minä odotan hyviltä kirjoilta, niin säälittävältä kuin se kuulostaakin. En enimmäkseen lue kirjallisuutta joka on mielestäni huonoa, mutta sellaista kyllä, johon en enää katso sopivani. En sano tätäkään huonoksi, mutta toisaalta voisin sanoa etten juuri pitänyt, ellei minulle tulisi siitä huono omatunto. (On hankalaa että jonkinlaiset kirjat ovat kelpaamattomia omanlaisensa helppouden vuoksi, ja loput ovat liian vaikeita.)

Maanantaisyndrooma on myös melko… osoitteleva. Se tuntuu ihan tosissaan sanovan, että naisten ainut tehtävä on miesten passaaminen, ja että siitä olisi päästävä eroon (eli että kaikki naiset suin päin hyväksyvät sen, ettei heillä muuta tekemistä ole kuin miesten jälkien korjailu). Tai ehkä minun huumorintajussani vain on jotain moitittavaa.

Ellillä on Maanantaisyndrooman takakannen mukaan tunnettu pääasiassa Emma-kirjoistaan. Yhden muistan lukeneeni enkä välttämättä juuri pitäneeni, joskaan sillä ei välttämättä ollut juuri tekemistä kirjan yleisen tason suhteen vaan sen, että siinä vallitsi homofobinen näkökulma. (Löytyi kyllä myös tyttöjen välisestä ystävyydestä muistaakseni, mutta päähahmo oli aika idiootti.)

Johtopäätös: olen kelvoton.

P.S. Kirjan takakannessa on pieni kuva norsusta. Mikään sellainen ei voi olla ihan huonoa.

Muoks: Unohdinpa vielä mainita sen, kuinka töksähtelevää kirjan kirjakielisyys oli. En yritä väittää että sen kuuluisi olla puhekielistä, mutta olen lukenut paljon sujuvampia kirjakielellisiä tuotoksia. Se oli tönkköä jo alussa eikä siitä juuri parantunut.

Yö kehrää 18 kesäkuu, 2008

Posted by teekuppi in Dekkarit, Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus.
Tags: , , , , , , ,
add a comment

Minunhan ei pitäisi lukea dekkareita. Enkä minä luekaan, niin kuin en lue scifiäkään. (Ehkä se on vain valistuneisuutta; nyt kaikki lukemani scifi- ja dekkariteokset ovat olleet hyviä.) Ongelmana lienee myös se, että pelästyn helposti. Jännitys, varsinkin myöhään… hui. Kai siksi kello on melkein kaksi ja lopetin juuri dekkarin, kai toisen koskaan.
Pidän Eppu Nuotion kirjoitustyylistä. En ole lukenut häneltä juuri mitään (tarkoittaa alkua parista romaanista, kahta kokonaista dekkarista ja mahdollisia lastenkirjoja), mutta juurikin muistin, että varmasti pitäisi. Yksi kirja minulla on omanakin, ostettu antikvariaatista. Olikohan kaksi euroa.

Lopettelin juuri Nuotion Koston. Esimerkillistä ainakin siinä mielessä, ettei se lopulta ollut kamalan ahdistava. Jännät tapahtumat… solahtivat ohi. En edes ajatellut, että päähenkilölle voisi tapahtua jotain. (Tietysti siitä on jo kolmaskin kirja, mutta.) Rikoksen selvittelyjen lisäksi kirjassa on romanssi! Poliisin kanssa. Ihanan sellaisen, ilmeisimmin.

Juonilangat kietoutuvat nätisti yhteen. Kaikki liittyy kaikkeen, niin kuin tietysti kuuluukin. Osa romaanista koostuu blogiteksteistä(!). Ja niiden kommenteista; tekstit tietysti liittyvät tiukasti tapahtumiin, ja toisaalta kommentoijatkin ovat olennaisia. Kaikki pyörii niin nätisti, enkä minä tietysti osannut arvata murhaajaa. Ja vaikkei tunnelma ahdistavaksi mennytkään, jänniä kohtia oli.

Rakastan sitä kuvakieltä, se on tavallaan niin… tuoretta. Kaunista, erityistä. Seksiä on, ja se on kuvailtu nätisti, niin että kuka hyvänsä tietää mitä se on, mutta termit ovat tyylikkäitä. Lisäksi kerronta tapahtuu preesensissä, ja se puolestaan on aina hienoa. Omalla tavallaan tietysti hämäävä elementti mutta hienoa, ja oi miten perfekti kuulostaa hienolta kun sellaisen onnistuu nappaamaan. Kaiken imperfekti-pluskvamperfekti-säädön keskellä tämä on virkistävää, ja olen sitä paitsi aina tykännyt preesensistä enemmän. (Ei ehkä enemmän, mutta kauniimpana ja soljuvampana, sopivampana moniin tilanteisiin.)

Samasta päähenkilöstä on aiemmin ilmestynyt toinen dekkari, Musta. Luin sen, kun jollakin äidinkielen kurssilla piti tehdä dekkariesitelmä. (Olisin oikeastaan saanut jättää sen väliin jos olisin sen sijaan kirjoittanut Juniori Finlandia -kilpailutekstin, mutta olin kiireinen enkä venynyt sellaiseen; harmi sinällään. Dekkari oli kuitenkin kiva luettava.) Muistan jopa suunnilleen, mitä kyseisessä teoksessa tapahtui. Muistan myös, että siinä oli kahden naisen välinen rakkaussuhde.

Kolmannen osan nimi on ilmeisesti Maksu. Se onkin ihan tuore, kaupan kalliilla kirjakaupoissa. Pitänee joskus tutustua. Sitä paitsi mainitsemani romanssi esiintyy siinäkin. Ja pikkuveli.

Nyt, astetta sivistyneempänä (Wikipediaa lukeneena) osaan sanoa vielä, että ne kaksi kirjaa joiden alkuja olen lukenut, ovat osa samaa trilogiaa. Pidin molemmista; keskimmäistä osaa en ehtinyt juuri silloin lukea, ja viimeinen oli kirjaston kappale ja jossain mielessä muistaakseni epäilyttävä. Muistan kuitenkin, että se oli hyvin inspiroiva. (Alun perin se oli äitini lainaus, muttei hänkään sitä lukenut.) Voisi tietysti etsiä sarjan kaksi puuttuvaa osaa käsiinsä ja lukea sen ihan kokonaan.

Hyvä suunnitelma. Seuraavaksi Loistavista tilaisuuksista, näkemiin.

Ilman hevosta olen turvaton 17 kesäkuu, 2008

Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus.
Tags: , , ,
add a comment

Helena Meripaasi kirjoittaa koirakirjoja. Niiden päähenkilönä on nuori tyttö (Ulla), joka pitää koirista. Lopulta (tai oikeastaan aluksi) hän saa koiransa, ja alkaa harrastaa sen kanssa juttuja, aloittelijan kömmähdyksin tietysti.

Ulla on nuori. Yläasteikäinen, hädin tuskin. Koiraa kouluttaessa hän tutustuu Kisseen, joka on vanhempi ja viisaampi, ja muuta sellaista.

Pöllöhilloa kertoo Kissestä. Ymmärrän hyvin; hahmo on sen verran kiehtova, että kyllä minäkin mieluusti kirjoittaisin hänestä omia kirjoja jos hän olisi minun sivuhahmoni. Kissestä kertovissa kirjoissa on aikuisempi ote kuin Ulla-kirjoissa, ja tapahtumatkin tietysti ovat erilaisia (vanhempia).

Ennen Pöllöhilloa Kissestä on ilmestynyt myös toinen kirja, Elämäni frettinä. Ajattelin suorittaa uusintaluvun kyseisen teoksen kanssa (se näet löytyy omasta hyllystä), mutta katsoo nyt vielä miten ehtii. En muista siitä juuri mitään, mutta luulen, että se oli sävyltään Pöllöhilloa positiivisempi.

Pöllöhilloa nimittäin oikeastaan kertoo masennuksesta, siitä kuinka on jäänyt tyhjän päälle (kaikki muut ovat päässeet opiskelemaan, kaikilla muilla on joku…). Kirja on ahdistunut, mutta mielestäni sen ansioksi on sanottava, että loppuun mennessä ahdistuneisuus puretaan, eikä siitä pienen epäluulon jälkeen jääkään mitenkään päälleliimattu ja typerä mielikuva. Minusta siirtymä on kuvattu onnistuneesti.

Kirja on samaistuttava. Tietyllä tapaa hyvinkin, kun on yksinäinen ja väsynyt (siitä huolimatta, ettei mikään oikeasti ole samalla tavoin kuin päähenkilöllä). Sitä muuttuu entistä toivottomaksi, mutta kirja ei onneksi antanut jäädä siihen.

Kirjassa muut hahmot jäävät melko etäisiksi. Kai siitä voi syyttää masennusta – ei jaksa keskittyä muihin. Maininnat ovat paljon… ohimenevämpiä kuin Elämäni frettinä -kirjassa, ja ihmiset tuntuvat olevan vähemmän tärkeä osa (jota tietysti voisi perustella kyvyttömyydellä toimia kunnolla ihmisten kanssa, mutta eipä niistä eläimistäkään (joiden kanssa henkilö paremmin tuli toimeen) ole juuri sen enempää).

Loppujen lopuksi kirjassa tapahtuukin paljon. Niin hyviä kuin huonoja asioita. Kaikki merkitsee, ja loppu on onnellinen. Siinä saadaan töitä.