Pimeä nousee? 8 marraskuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Kirjoittaminen, Nuortenkirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: Hopeapuu, kliseet, koulujutut, Kuningas harmaa, Maksu, nanowrimo, pimeä nousee -sarja
add a comment
Jatkaakseni aiemmalla linjalla: sain haltuuni myös ne Pimeä nousee -sarjan kirjat, joita minulla ei aiemmin ole ollut. Tarkoittaa Kuningas Harmaata ja Hopeapuuta. Henkilö, jolta ensimmäisen osan sain, hankki ne minulle.
Hänen mielestään sarja on vähän kliseinen – tai oikeastaan ei, sillä yhtenä ensimmäisistä se loi ne kliseet joita toteutetaan. Minä rehellisesti en niistä kirjoista juuri muista, mutta muistelen niiden olleen ihan hyviä. Niin hyviä, että nyt kirjahyllyni saa luvan olla sopivankokoinen myös niille.
Nanowrimo etenee. Vähän. Olen tällä hetkellä kai jossakin kahdenkymmenenseitsemäntuhannen sanan tietämillä. Myös muutamia tekemättömiä koulujuttuja roikuskelee ympärillä.
Seuraavaksi aion silti kirjoittaa Maksusta.
Kuinka toiseen voi jäädä niin kiinni 17 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Romanttinen kirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: Houkutus, rakkauskärsimuksestä, rakkaustarinoiden jatkoista, rakkaustarinoista, Stephanie Meyer, Uusikuu, ystävyydestä
add a comment
[Sisältää yksityiskohtia juonista.]
Stephanie Meyerin Houkutuksen sanotaan olleen uuden ajan rakkaustarina. Se ei ole voinut tapahtua missä ja milloin vain, se on sateisessa Forksissa ja tietokoneiden ja kännyköiden aikaan. Houkutus on rakkaustarina, ehkä enemmän tai vähemmän mutta pohjimmiltaan: he eivät pidä toisistaan mutta ovat kiinnostuneita, eivät voi olla yhdessä mutta ovat kuitenkin. Ja heidän rakkautensa… hajottaa tieltään vähän kaiken, ei helposti tietenkään.
Uusikuu ei tunnu jatkavan edeltäjänsä viitoittamaa linjaa. Vuosisadan rakkaustarinoille ei oikeastaan kuuluisi kirjoittaa jatkoa, ja siksi Uudessakuussakin toinen lähtee. Se kertoo enemmän ystävyydestä, ja aika paljon siitä, kuinka tarinan jatkaminen on hankalaa. Siinä on ihmissusia, siinä on toinen maailma. Kärsimystä. Ja siinä on onnellinen loppu.
En valita. Pidin Uudestakuusta, sujuvaa mukavaa lukemista. En väitä, etteikö jossain määrin jopa jännittävää, ja mielenkiintoista kyllä. Ja silti tuntuu, ettei sellaisille kirjoille pitäisi kirjoittaa jatkoa, ne kun eivät kuitenkaan saavuta alkuperäisen teoksen tunnelmaa. Uusikuu ei ollut puoliakaan siitä mitä Houkutus lopulta oli (vaikkei se mielestäni niin erityinen ollut kuin joidenkin mielestä), mutta… hyvä. Sitä ei kuuluisi olla, mutta se on hyvä kirja, enimmäkseen jos kontekstia muutetaan. Kertoo vähän rajoja hipovasta ystävyydestä ja epätoivosta.
Uudessakuussa on nerokas pieni juttu, joka saattaa olla kuinka tyhjänpäiväinen tahansa mutta pidin siitä. Kun aikaa kuluu kuukausia, ei sitä sanota kuluvan niin. Jokaisella sivulla on yksi sana, kuukauden nimi, eikä mitään muuta. Kuinka täydellistä, kuinka tyhjää ja hiljaista ja yksinäistä, kuvaa täydellisesti päähahmon mielessä vallinnutta tyhjyyttä, on yksinkertaisuudessaan upea.
Se, mitä minä yritän sanoa, ei ole etteikö Uusikuu olisi hyvä tai edes ettei se olisi lunastanut Houkutuksen tuomia odotuksia. Sen ei kuuluisi saada niitä oletuksia koska sellaisilla kirjoilla ei kuulu olla jatkoa, se on hyvä kirja, ja toimii tavalla jolla tuollainen voi. Viehättävä teos.
Se ei korosta päähahmon suunnatonta kömpelyyttä Houkutuksen tavoin, joka saattanee johtua myös vertailukohdan muutoksesta: tyttö on tavallista kömpelömpi täydellisen sulavaliikkeisen ja iättömän vampyyrin mielestä, muttei vastamuuttuneen ihmissuden, joka sitä ennenkin on vain vähän kömpelö nuori poika.
Ja ihmissusipoika on sitä paitsi miellyttävä, luotettava ja kaunis. Sen suhteen kirja loppuu surullisesti.
Sylillinen basiliskinhampaita 16 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: Harry Potter, Harry Potter ja Azkabanin vanki, Harry Potter ja Feeniksin kilta, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, Harry Potter ja liekehtivä pikari, Harry Potter ja Puoliverinen prinssi, Harry Potter ja salaisuuksien kammio, Harry Potter ja viisasten kivi, maailman pelastaminen, maanalainen vastarintaliike, menneisyys, sisäoppilaitos, ystävyydestä
add a comment
[Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia Harry Potter -kirjasarjasta.]
Voisin sanoa että Harry Potter on oman aikansa ilmiö, eikä se välttämättä olisi edes liioittelua, mutta silti liikaa. Kyllä se kuitenkin enimmäkseen on, ja ainakin se on tuottava kehitelmä. Tietyllä tapaa on pakko arvostaa sitä, kuinka tarina nuoresta velhosta pelastamassa maailmaa kehittyi niin suosituksi, ja tuottavaksi (idea näin ilmaistuna ei ole mitenkään erityinen, oikeastaan hyvinkin perinteinen. Toisaalta se sijoittuu varsin erilaisiin puitteisiin kuin vastaavat kertomukset yleensä).
Oma historiani Pottereiden parissa alkoi hyvinkin perinteisesti. Olin ala-asteella. Kirjat olivat suosittuja, enkä sietänyt vilkaistakaan niihin. Opettaja antoi tehtäväksi lukea ensimmäisen osan, naureskelin liikkuville laseille ja muulle sellaiselle.
Jäin koukkuun. Luin loputkin suomennetut osat (joita siinä vaiheessa oli kaksi). Kolmonen kohosi suosikikseni, enkä ole siitä tainnut vieläkään päästä eroon. Luin tunnollisesti ilmestyvät kirjat, kuudennen osan lopulta myös englanniksi. Tämä merkintä on tässä, koska seitsemännen osan luin alunperin vain englanniksi, ja olen vasta lähiaikoina saanut päätökseen suomennoksen.
Kielitaitoni ei tehnyt oikeutta Harry Potterille ja kuoleman varjeluksille. Pidin siitä mielestäni yllättävänkin paljon, jopa kauheasta epilogista (sentään sen loppu oli vähän tökkivä). Moisesta arvostelukyvyn puutoksesta voinee syyttää myöhäistä lukuajankohtaa ja siitä juontuvaa väsymystä. Joka tapauksessa rakastuin kirjan maanalaisuuteen ja vastarintaliikkeisiin, kaikkeen siihen tappeluun melkein väistämätöntä vastaan.
Minulla on kamala tapa unohtaa lukemani. Uudelleenlukukierroksesta huolimatta muistikuvani kirjoista ovat yhä vähän hataria, ja siksi en tarkalleen muistakaan esimerkiksi sitä, mikä kaikki oli Varjeluksissa niin ihanaa. Mutta muistan että jotain siinä rakastin, ja ehkä se on tärkeintä.
En muista, miten olen alunperin suhtautunut Feeniksin kiltaan, saattaa hyvinkin olla että pidin siitä, en tietenkään yhtä paljoa kuin Azkabanin vangista, mutta omalla tavallaan aika lähelle. Silti en tiedä, mistä pidin. Nyt tiedän. Se on se sama vastarinta, kilta joka tappelee vastaan. Ne ihmiset, ei mikään Harry Potter vaan ne kaikki muut, ja suhteet ja menneet ajat. Menneisyydessä on siksi tarpeeksi rakastettavaa, ja jos sille linjalle mennään, eikä Azkabanin vankikin kuulu menneisyysjatkumoon karanneine vankeineen ja selviävine historioineen. (Toisaalta voiko sanoa etteivät muut ole menneisyyttä, ettei Puoliverinen prinssi ole, ja silti minä kyllä sanoisin koska se on liikaa nykyisyyttä, tai ehkei sittenkään mutta… menneisyyttä kenties väärällä tapaa minulle.)
Alun perin en juuri pitänyt Salaisuuksien kammiosta, mutta nyttemmin olen jo huomannut sille ansioita. Ensinnäkin pystyn tätä nykyä näkemään Lockhartin paljon aiempaa vähemmän ärsyttävänä, vaikka hahmo kieltämättä hivenen sellainen onkin. Ja mielistymään kaikkeen siihen etsintään ja nerokkuuteen, myrkkyhampaisiin.
Viisasten kivi on mukava pieni kirja. Kertomus lapsuudesta ja ystävyydestä ja muusta, ehkä rohkeudestakin. Hyvinkin lastenkirja, siinä missä myöhemmät ehkä eivät enää. Lapsuuden viattomuus.
Liekehtivä pikari toi synkkyyden. Ensimmäiset kuolemat, paksuuden jota aiemmat kirjat eivät tavoittaneet. Se toi takaisin Voldemortin, ruumiillisena ja vahvana. Ja toisaalta silti kirja on enimmäkseen vain kamppailua kolmivelhoturnajaisten puolesta.
En kuulu niihin ihmisiin, jotka sarjassa inhoavat eniten Harryä. Ei hän välttämättä ole suosikkihahmoni, mutta kelvollinen, vaikkakin on turhan itsekeskeinen (miksen minä ole valvojaoppilas, minähän olen tehnyt niin paljon enemmän kuin nuo, ja ikään kuin kellään muulla olisi ollut samalla tapaa edes mahdollisuutta tehdä asioita, Viisasten kivessäkin muut uhrautuivat jotta Harry pääsisi jatkamaan loppuun asti, koska ei se siihen itse olisi pystynyt) ja typerä.
Olenhan minä ficcari, kirjoitan ja luen fanfictionia Pottereista. Harry kelpaa silti ja minä tiedän, mikä on totta, joskaan se ei välttämättä ole jotain jonka kaikki muutkin tietävät olevan, tai joka olisi sitä kamalankin selvästi. Eikä minua haittaa.
Harry Pottereissa kasvu on hienoa. Se joka näkyy kirjojen kansissakin, kuinka hahmot kehittyvät. Ja hienoa on pienet asiat: R.A.M.:n medaljonki suursiivouksessa, diadeemi tarvehuoneessa. Mietittyä, ei kai. Ja Harry Potter on aina kapinallinen ja kuuluu sille puolelle joka ei ole vallassa, kuuluu Killalle joka tappeli edellisessä sodassa ja tekee sitä yhä ja antaa entisenkin näkyä, maanalaisuutta ja menneitä aikoja, se mikä näkyy Kuoleman Varjeluksissa ehkä kammottavan selvästi, se kuinka kaikki taistelevat, siksi minä pidän Varjeluksista mielestäni yllättäväkin paljon. (Eikä siinä ole edes sisäoppilaitoselämää, joka on niin hienoa aiemmissa kirjoissa, niin tyylikästä ja kaunista ja.)
En osaa sanoa mitä ajattelen enkä ajatella, siksi olenkin niin huono.
Monipolvinen kasvutarina ja sisäoppilaitosvelhoutta. Voiko enempää toivoakaan. Ja onhan siinä symboliikkaakin.
Varjot marssivat 18 kesäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: sisarussuhteet, Tad Williams, Varjojen marssi
add a comment
Jokin aika sitten huomasin, että tahdon lukea eeppistä fantasiaa. Sellaista en juuri lue, kun jos jotain niin olen jo aika uuskummaisti. Tai en.
Eeppisyyden nälkään löytyi lopulta ratkaisu tamperelaisesta kirjakaupasta kahdeksalla eurolla: Tad Williamsin Varjojen marssin ensimmäinen puolisko, Lauluja kuusta ja tähdistä. Oikein tarkoitustaan vastaava teos, ja muutenkin viehättävä. Myöhemmin sitten hankin Varjojen marssin toisen puolen, Pimeän kaupungin. (Maksoin siitä kaksitoista euroa! Muualta sitä saisi jo vitosella, mur. Vaikka toisaalta, kai hyvistä kirjoista pitäisi voida maksaakin vähän enemmän? En ole katkera, vähän ärsyyntynyt vain.)
Laulujen alku oli kyllä eeppistä, mutten silti erityisesti pitänyt siitä: se oli liian kulunut (ilmaus lainattu lukupäiväkirjasta, ja tietyllä tapaa ymmärrän, mitä tarkoitin; kaikki oli niin (tietyllä tapaa) tavallista, ettei siitä oikein saanut otetta). Edetessään teos kuitenkin parani, siinäkin määrin että sijoitin omia rahojani toiseen osaan.
Jutussa on myös ärsyttäviä piirteitä. Tyttö yrittää olla niin vahva ja poika ja mitä kaikkea, ja itkee jatkuvasti. Siitä vain tulee sellainen olo kuin tytöt tosissaan olisivat jotakin alempiarvoisempaa, alati nyyhkivää rotua. Poika sen sijaan ei itke juuri koskaan, vaikken yhtään epäile etteikö silläkin olisi syytä. Naisethan itkevät niin että nainen nyt itkee. Ja miehet eivät itke!
Päähenkilöt ovat kaksoset. Olleet läheisimpiä toisilleen koko ikänsä. Ja sitten tulee muutama paha tapahtuma ja värinkäsitys ja hyvä kun enää sietävät toisiaan silmissään. Keskusteleminen on mahdottomuus. Aina välillä ne miettivät miten rakastavat toisiaan ja voi ei kun ei toimi; ja tiedänhän minä että on se joskus hankalaa jutella vaikka kuinka rakastaisi, mutta ne sentään tuntevat toisensa. Ja silti ne ovat valmiita uskomaan toisistaan mitä hyvänä, enimmäkseen pahaa.
Luottamus! Tiedänhän minä ettei hovijuonitteluiden joukossa siihen kunnolla pysty, muttei kumpikaan ole niin juonittelija ja… äh. Se vain on ärsyttävää.
Nyt minun täytyy lähteä bussille, lisää ehkä myöhemmin.
