Kuukävelyä

Minun piti mennä ajoissa nukkumaan, mutta tuskinpa se nyt enää ihan onnistuu.
Olen myös ollut tosiaan huono lukupäiväkirjani kanssa taas viime aikoina – en ole edes saanut listattua lukemiani kirjoja. Toisaalta eipä sitä juuri ole tullut luettuakaan kuin opiskeluissa vaadittavia kirjoja, ja niitäkin huonosti. Kerran kuitenkin tein retken kirjastoon, ja mukaan tarttui paljon mielenkiintoista kirjallisuutta. Ei nyt ehkä mitään maailman syvällisintä mutta viihdyttävää ja mielenkiintoista yhtä kaikki. En sitä paitsi katso että minun olisi syytä pitää kirjoja pinnallisina vain siksi, että ne on suunnattu nuorille tai muuta sellaista. Usein sellaisissakin kirjoissa käsitellään olennaisia teemoja.

Tiedän nyt kuulostavani vähän typerältä ja – mikä vielä anteeksiantamattomampaa – rasittavalta. En ehkä ole oikeasti tällainen, mutta en tiedä miten toimia sen suhteen, että itse pidän nuortenkirjallisia teoksia aivan ajatuksia herättävinä ja hyvinä, mutta muut ihmiset eivät arvosta niitä. Ehkä kirjan pitäisi olla paksu ja klassikkoainesta ollakseen hyvä, sitten.

Luin Helena Meripaaden Koppakuoriaiskevään. Se jatkaa Kissen tarinaa, melko lailla siitä eteenpäin mihin Pöllöhilloa sen jätti. Ja oi miten tämä kirja on onnellinen! Tunnelma on tyystin toisenlainen kuin Pöllöhillossa, vaikka esimerkiksi päähenkilölle tyypillisiltä ahdistuskohtauksilta ei voida välttyä.

Kirjan rakkaustarina on ihana. Juuri sellainen kauneus, josta ihmiset haaveilevat (tai ainakin omasta mielestäni kyseiset kiemurat vaikuttavat vallan ihailtavilta, mutta muistattehan mitä typeryydestä puhuttiin). Tyttö ja poika tapaavat ja puhuvat ja puhuvat, ja sitten puhuvat aina vain lisää ja niillä on toisilleen aina sanottavaa. Ja kaikki sujuu vaikka tuntuu ettei sujuisikaan ja ne voivat kirjoittaa pitkiä kirjeitä ja puhua toisilleen kaikesta.
Niin, rakastan sitä – niitä kaikkia pitkiä keskusteluja kaikesta. Ehkä se on vain typerä romanttinen luonteeni, mutta.
Pidän siitäkin, miten suhde ei alunperin ollut mitenkään valtavan romanttisesti latautunut. Itse olen huono vihjeiden kanssa – vaikka tulkitsisinkin niitä, harvoin uskallan luottaa tulkintoihini – ja niinpä en ollutkaan aivan varma siitä, millä tasolla suhde oli. Loppuaan kohden se kuitenkin romantisoitui selvästi.

Olihan kirjassa tietysti ongelmiakin. Parisuhteen ongemat olivat melkolailla parisuhdeongelmia, ja mielestäni on ihanaa että ne eivät johtaneet mihinkään suureen ja kurjaan. Onnellisia asioita on ihan totta oltava.
Muuten voisin tietysti nipottaa kirjan muiden ratkaisujen eräänlaisesta helppoudesta. Oli tyttö jolla oli hankala koira, jota ei saanut mihinkään, eikä tyttö oikeastaan halunnut luopua siitä mutta oli pakko. Sitten lopulta keksittiin täydellinen ottaja – mutta se ei suostunut. Löysi kuitenkin jonkun muun, jolle yllättäen sitten ei sopinutkaan… ja sitten täydellinen ottaja päättikin pitää sen jo itse. Ja ongelma ratkaistu. Vielä kun tytön äiti jätti kamalan tyrannimiehensä joka koiraa inhosi ja tyttö sai töitä ja uuden koiran…

Sanoinhan, että asiat ihan totta joskus ovat onnellisia. Joskus ne silti menevät vähän häiritsevän täydellisesti. Eikä minua edes haittaa se, kuinka teoksessa vanhoja ystäviä oli mukava tavata ja toisen perheen kanssa tultiin hyvin toimeen. Ja mustasukkaisuutta oli mielestäni kuvattu erinomaisen hyvin – vaikka ehkä sekin johtuu siitä, että itselläni oli sellaiseen vahvaa samaistumispintaa.

Kokonaisuutena kirja oli hyvin kirkas. Kenties unenomaisin sarjan kirjoista, ja vetosi henkilökohtaiseen romantiikantajuuni. Kaunista. Koska romanssi on teoksesta eniten jäänyt mieleen, eivät muualla olleet heikkoudet niin häiritse. Pidin.