Kuukävelyä

Minulla oli joku niin hieno ja mitenkään mihinkään liittymätön aloitus, mutta valitettavasti unohdin sen jo. Saatte siis tyytyä johonkin tylsään, joka saattaa liittyä aiheeseen.

Lupasin kirjoittaa Maksusta. Seuraavaksi se on nytkin, vaikka myönnän kyllä että en sentään suunnitellut, että pitäisin näin pitkän tauon (ei sillä, että tämä olisi muuhun verrattuna niin erityisen pitkä, mutta). Huomautettakoon nyt näin aluksi, että seuraava tekstinpätkä tulee käsittelemään Eppu Nuotion dekkaria Maksu, ja mitä todennäköisemmin sisältämään jopa juonipaljastuksia (syyllistä en tosin ajatellut paljastaa, mutta ehkä vähän kritisoida). No niin.

Hassua: kirjoitin ensiksi että murhaajaa en aio, mutta ei kai tässä teoksessa murhaajaa ole. Siinä se eroaakin sarjansa aiemmista teoksista, joissa murhat ovat olleet keskeisessä asemassa – kenties ensimmäisessä osassa enemmän kuin toisessa.

Toisaalta kirjan syylliskaava eriytyi siitä, mitä dekkareista yleensä on totuttu löytämään. Kun syyllinen yleensä on joku lähellä oleva, joku tuttu, joku esiintyvä, tässä teoksessa syyllinen ainakin omasta mielestäni oli hyvinkin piilossa muilta (saa tietysti kritisoida, on aivan mahdollista että vain luin huolimattomasti). Tietysti se on koko ajan piilossa jossain taustalla, ja selvitetään jossain vaiheessa ohimennen, mutta… vaihe on melko myöhäinen, ja ratkaisu tapahtuu lähes heti sen jälkeen. Olisi omalla tavallaan hedelmällisempää saada enemmän tietoa, jonka pohjalta voisi itse yrittää ratkaista arvoituksen. Teoksessa kyllä luodaan perinteiseen tapaan ajatuksia siitä, kuka syyllinen voisi olla, mutta koska todellinen syyllinen ei esiinny, on hänestä hankalaa luoda kuvaa. Kenties siksi loppuratkaisu tuntuu tavallaan äkkinäiseltä, vaikka toisaalta voisi sanoa, että sarjassa vallitseva lopun hektisyys on hienoa luettavaa – kaikki tapahtuu kamalan nopeasti, ja siitä myös annetaan hyvin vahva vaikutelma.

No, kenties se siitä syyllisyydestä. Siirrytään henkilöhahmoihin. Teoksessa esiintyy aiempia kirjoja enemmän päähenkilö Pii Marinin veli, Joel. Häntä syytetään teoksessa ihmisen törkeästä pahoinpitelystä, mutta hän itse ei muista tapahtumista mitään.

Voinen nyt täydellisen subjektiivisesti sanoa, että rakastin veljen kuvausta. Kaikkea sellaista joka vetoaa minuun: kalpeutta ja surullisuutta. Ja sitten voin enemmän objektiivisesti kertoa kuvauksen hienoudesta siinä, että vaikka hahmon kalpeutta, hikoilua, ahdistuneisuutta ja muuta sellaista koko ajan korostetaan, ja alussa huumeidenkäyttö esitetään hyvin selkeästi, en minä missään vaiheessa ajatellut noita ominaisuuksia vieroitusoireina. Ehkä olen vain naiivi ja omituinen, mutta oikeastaan yhdistin ne vain vankilaoloihin ja elämäntilanteen muuttumiseen sekä alitajuiseen syyllisyyteen tapahtumista. Hahmosta maalattiin uskottava ja moniulotteinen kuva, johon on helppo kiintyä. On järkytys kuulla, että hahmo on käyttänyt huumeita jo vuosia, ja salannut sen perheeltään -  ja suorasta informaatiosta huolimatta melko tehokkaasti myös lukijalta.

Sitten! Heitän keppejä Pii Marinin ja Juha Heinon suhteesta. Ehkä uskon liikaa takakansiteksteihin, mutta sen maininnan perusteella odotin, että parisuhteesta olisi kerrottu enemmän. Nyt se vain oli jossain taustalla, ja sielläkin melko väljästi; satunnaisina pohdiskeluina siitä, pitäisikö toiselle soittaa. Olisin kaivannut enemmän suhteen käsittelyä, edes teoksen lopuksi, vaikka siinä Afrikan matka antaakin ymmärtää, että asiat ovat jossain määrin lutviutuneet. Ehkä se, että en varsinaisesti ole dekkari-ihmisiä näkyy tässä: ihmissuhteet ja hahmot ovat miellyttävintä antia, ja niistä olisi mukavaa tietää lisääkin.

En kyllä voi väittää, etteikö myös arvoituksen ratkeaminen olisi mielenkiintoista. Nuotiolla kuitenkin on oma, kiehtova kirjoitustyylinsä, ja hän osaa pitää jännityksen yllä niin, ettei kirjaa tee mieli keskeyttää vaikka se uiskentelisikin suvantovaiheessa. Luin kirjan itse asiassa yhden illan aikana, ja vaikka se kenties ei vähältä kuulostakaan, niin olen onnistunut viime aikoina lukemaan muutenkin vähän heikosti, joten kyllä se mielestäni jonkin asteinen saavutus oli.

Vauvankaappaus oli mielenkiintoinen koukku. En ole ennen kuullut moisesta, ja mielestäni teos esitti hyvin myös sen, miten järkyttyneesti kansakunta reagoi ensimmäiseen sitä koskettavaan uuden tyypin tapaukseen.

Pidin kirjasta. Tiivistelmäksi: pidin Joelin henkilöhahmosta, mutta Piin ja Juhan suhdetta olisi voinut käsitellä enemmän. En pitänyt siitä, miten myöhäisessä vaiheessa syyllinen käytännössä tuotiin kuvioihin, mutta syyllisestä toisaalta pidin: uskottava ja inhimillinen. Inhimillisyys muuten näkyi kirjassa mielestäni jotenkin vahvana, ja hyvin.