Kuukävelyä

[Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia Harry Potter -kirjasarjasta.]

Voisin sanoa että Harry Potter on oman aikansa ilmiö, eikä se välttämättä olisi edes liioittelua, mutta silti liikaa. Kyllä se kuitenkin enimmäkseen on, ja ainakin se on tuottava kehitelmä. Tietyllä tapaa on pakko arvostaa sitä, kuinka tarina nuoresta velhosta pelastamassa maailmaa kehittyi niin suosituksi, ja tuottavaksi (idea näin ilmaistuna ei ole mitenkään erityinen, oikeastaan hyvinkin perinteinen. Toisaalta se sijoittuu varsin erilaisiin puitteisiin kuin vastaavat kertomukset yleensä).

Oma historiani Pottereiden parissa alkoi hyvinkin perinteisesti. Olin ala-asteella. Kirjat olivat suosittuja, enkä sietänyt vilkaistakaan niihin. Opettaja antoi tehtäväksi lukea ensimmäisen osan, naureskelin liikkuville laseille ja muulle sellaiselle.

Jäin koukkuun. Luin loputkin suomennetut osat (joita siinä vaiheessa oli kaksi). Kolmonen kohosi suosikikseni, enkä ole siitä tainnut vieläkään päästä eroon. Luin tunnollisesti ilmestyvät kirjat, kuudennen osan lopulta myös englanniksi. Tämä merkintä on tässä, koska seitsemännen osan luin alunperin vain englanniksi, ja olen vasta lähiaikoina saanut päätökseen suomennoksen.

Kielitaitoni ei tehnyt oikeutta Harry Potterille ja kuoleman varjeluksille. Pidin siitä mielestäni yllättävänkin paljon, jopa kauheasta epilogista (sentään sen loppu oli vähän tökkivä). Moisesta arvostelukyvyn puutoksesta voinee syyttää myöhäistä lukuajankohtaa ja siitä juontuvaa väsymystä. Joka tapauksessa rakastuin kirjan maanalaisuuteen ja vastarintaliikkeisiin, kaikkeen siihen tappeluun melkein väistämätöntä vastaan.

Minulla on kamala tapa unohtaa lukemani. Uudelleenlukukierroksesta huolimatta muistikuvani kirjoista ovat yhä vähän hataria, ja siksi en tarkalleen muistakaan esimerkiksi sitä, mikä kaikki oli Varjeluksissa niin ihanaa. Mutta muistan että jotain siinä rakastin, ja ehkä se on tärkeintä.

En muista, miten olen alunperin suhtautunut Feeniksin kiltaan, saattaa hyvinkin olla että pidin siitä, en tietenkään yhtä paljoa kuin Azkabanin vangista, mutta omalla tavallaan aika lähelle. Silti en tiedä, mistä pidin. Nyt tiedän. Se on se sama vastarinta, kilta joka tappelee vastaan. Ne ihmiset, ei mikään Harry Potter vaan ne kaikki muut, ja suhteet ja menneet ajat. Menneisyydessä on siksi tarpeeksi rakastettavaa, ja jos sille linjalle mennään, eikä Azkabanin vankikin kuulu menneisyysjatkumoon karanneine vankeineen ja selviävine historioineen. (Toisaalta voiko sanoa etteivät muut ole menneisyyttä, ettei Puoliverinen prinssi ole, ja silti minä kyllä sanoisin koska se on liikaa nykyisyyttä, tai ehkei sittenkään mutta… menneisyyttä kenties väärällä tapaa minulle.)

Alun perin en juuri pitänyt Salaisuuksien kammiosta, mutta nyttemmin olen jo huomannut sille ansioita. Ensinnäkin pystyn tätä nykyä näkemään Lockhartin paljon aiempaa vähemmän ärsyttävänä, vaikka hahmo kieltämättä hivenen sellainen onkin. Ja mielistymään kaikkeen siihen etsintään ja nerokkuuteen, myrkkyhampaisiin.

Viisasten kivi on mukava pieni kirja. Kertomus lapsuudesta ja ystävyydestä ja muusta, ehkä rohkeudestakin. Hyvinkin lastenkirja, siinä missä myöhemmät ehkä eivät enää. Lapsuuden viattomuus.

Liekehtivä pikari toi synkkyyden. Ensimmäiset kuolemat, paksuuden jota aiemmat kirjat eivät tavoittaneet. Se toi takaisin Voldemortin, ruumiillisena ja vahvana. Ja toisaalta silti kirja on enimmäkseen vain kamppailua kolmivelhoturnajaisten puolesta.

En kuulu niihin ihmisiin, jotka sarjassa inhoavat eniten Harryä. Ei hän välttämättä ole suosikkihahmoni, mutta kelvollinen, vaikkakin on turhan itsekeskeinen (miksen minä ole valvojaoppilas, minähän olen tehnyt niin paljon enemmän kuin nuo, ja ikään kuin kellään muulla olisi ollut samalla tapaa edes mahdollisuutta tehdä asioita, Viisasten kivessäkin muut uhrautuivat jotta Harry pääsisi jatkamaan loppuun asti, koska ei se siihen itse olisi pystynyt) ja typerä.

Olenhan minä ficcari, kirjoitan ja luen fanfictionia Pottereista. Harry kelpaa silti ja minä tiedän, mikä on totta, joskaan se ei välttämättä ole jotain jonka kaikki muutkin tietävät olevan, tai joka olisi sitä kamalankin selvästi. Eikä minua haittaa.

Harry Pottereissa kasvu on hienoa. Se joka näkyy kirjojen kansissakin, kuinka hahmot kehittyvät. Ja hienoa on pienet asiat: R.A.M.:n medaljonki suursiivouksessa, diadeemi tarvehuoneessa. Mietittyä, ei kai. Ja Harry Potter on aina kapinallinen ja kuuluu sille puolelle joka ei ole vallassa, kuuluu Killalle joka tappeli edellisessä sodassa ja tekee sitä yhä ja antaa entisenkin näkyä, maanalaisuutta ja menneitä aikoja, se mikä näkyy Kuoleman Varjeluksissa ehkä kammottavan selvästi, se kuinka kaikki taistelevat, siksi minä pidän Varjeluksista mielestäni yllättäväkin paljon. (Eikä siinä ole edes sisäoppilaitoselämää, joka on niin hienoa aiemmissa kirjoissa, niin tyylikästä ja kaunista ja.)

En osaa sanoa mitä ajattelen enkä ajatella, siksi olenkin niin huono.

Monipolvinen kasvutarina ja sisäoppilaitosvelhoutta. Voiko enempää toivoakaan. Ja onhan siinä symboliikkaakin.