Kadonneita kissoja/rahoja/ihmisiä ja asioiden järjestymistä 17 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus, Romanttinen kirjallisuus.Tags: kirjallisuus ja ikä, Kirsti Ellilä, Maanantaisyndrooma, naisten ja miesten välinen kodinhoidollinen- ja muu su, tyhjyys
add a comment
Pohjimmiltaan minun ongelmani on, että luen liian nuorille tarkoitettuja kirjoja.
Siskodisko-kirjan kannessa lukee, että se on 12-16 -vuotiaille (ja itse asiassa siinä varmaan on jokin kirjakohtainen ikärajakin, mutta se armollisesti peittyy kirjaston viivakoodin alle).
Luin Kirsti Ellillän kirjan Maanantaisyndrooma. Se on taas näitä, jotka eivät tunnu alkavankaan ennen kuin jo loppuvat, joissa ei tunnu tapahtuvan oikein mitään vaikka tapahtuukin. Kaikki soljuu ohi sivulauseissa (hajonnut pesukone) tai muuten vaan, ja aikaa kuluu tai jättää kulumatta. Tapahtumat seuraavat itsestäänselvintä linjaa, ennalta-arvattavia juonenkulkuja ja muuta sälää, on tyttö ja uusia ystäviä ja poika josta useampi tykkää ja hups, sattuu kaikenlaista karmeaa ai voi ja yllättäen loppu on onnellinen.
Vaikka alustaan se olikin häiritsevän… epämukava (huolimatta kommuunista ja rastoista ja kissasta, voitteko kuvitella), en minä sitä sentään huonoksi sanoisi. Ennemminkin itseäni sopimattomaksi, ja olihan siinä itseenikin vetoavia kohtia, kuten tyhjä yksiö ja ohut patja, ja se kaikki samassa vuoteessa nukkuminen. (Ja olihan se kuitenkin kommuuni.)
Tietyllä tapaa voisi sanoa, että kirja kyllä kehittyi, mutta toisaalta se ei saavuttanut tasoa jota minä odotan hyviltä kirjoilta, niin säälittävältä kuin se kuulostaakin. En enimmäkseen lue kirjallisuutta joka on mielestäni huonoa, mutta sellaista kyllä, johon en enää katso sopivani. En sano tätäkään huonoksi, mutta toisaalta voisin sanoa etten juuri pitänyt, ellei minulle tulisi siitä huono omatunto. (On hankalaa että jonkinlaiset kirjat ovat kelpaamattomia omanlaisensa helppouden vuoksi, ja loput ovat liian vaikeita.)
Maanantaisyndrooma on myös melko… osoitteleva. Se tuntuu ihan tosissaan sanovan, että naisten ainut tehtävä on miesten passaaminen, ja että siitä olisi päästävä eroon (eli että kaikki naiset suin päin hyväksyvät sen, ettei heillä muuta tekemistä ole kuin miesten jälkien korjailu). Tai ehkä minun huumorintajussani vain on jotain moitittavaa.
Ellillä on Maanantaisyndrooman takakannen mukaan tunnettu pääasiassa Emma-kirjoistaan. Yhden muistan lukeneeni enkä välttämättä juuri pitäneeni, joskaan sillä ei välttämättä ollut juuri tekemistä kirjan yleisen tason suhteen vaan sen, että siinä vallitsi homofobinen näkökulma. (Löytyi kyllä myös tyttöjen välisestä ystävyydestä muistaakseni, mutta päähahmo oli aika idiootti.)
Johtopäätös: olen kelvoton.
P.S. Kirjan takakannessa on pieni kuva norsusta. Mikään sellainen ei voi olla ihan huonoa.
Muoks: Unohdinpa vielä mainita sen, kuinka töksähtelevää kirjan kirjakielisyys oli. En yritä väittää että sen kuuluisi olla puhekielistä, mutta olen lukenut paljon sujuvampia kirjakielellisiä tuotoksia. Se oli tönkköä jo alussa eikä siitä juuri parantunut.
Minun on lähdettävä sinun vuoksesi 17 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Yksinpuhelu.Tags: Cathyn kirja, Dragonlance, Houkutus, kuolemattomuus, miehistä ja typeryydestä, naisista ja kohtalosta
add a comment
Miksi naisten kohtalona on rakastua kuolemattomiin miehiin?
Niin vain aina käy. Olen varma, että maailmankirjallisuus on täynnä mitä hienoimpia esimerkkejä, mutta minäpä olen sivistymätön ja sitä paitsi aika väsynyt; en minä sellaisesta mitään tiedä.
Crysania rakastaa Raistlinia, muttei Raistlin ole kuolematon. Tarpeeksi lähelle kuitenkin, ja melko varmasti olisi jos ei viime hetkellä ryhtyisi heikoksi tai turhankin ajattelevaiseksi. Crysania inhosi, mutta ei sitten voinutkaan millekään mitään. Ja sitten Raistlinia ei ole ja Crysania on, eikä tämä ole hyvä esimerkki, ainakaan aloitukseksi, koska kukaan ei ole kirjoittanut (vai onko?) siitä, kuinka Crysania jäi kaipaamaan, koska… ei se mennyt niin.
Toinen on jo parempi. Tuohan oli pelkkä johdatus. Bella rakastaa Edwardia. Sattumalta Edward on melkoisen kuolematon, ei tietenkään täydellisen mutta tavanomaisten keinojen ulottumattomissa. Edwardin sielu on kadotettu ja hän on kuolematon eikä tahdo että tytölleen kävisi samoin, ja Bella joutuu kärsimään koska Edward ei osaa ajatella asioita muista näkökulmista.
Cathy huomaa, että Victorissa on jotain outoa. Lopulta käy ilmi, että tämän geeneissä kulkee kuolemattomuus. Cathylla sitä ei ole, eikä hän sitä voi saada, ja Victor lähtee, niin kuin Edwardkin ja (Raistlin, tavallaan) varmasti miljoonat muutkin, jotka kuvittelevat pitävänsä naisensa kunnossa.
Miehet ovat typeriä.
(Ja minä, minä epäonnistuin kaikessa mitä tällä tavoittelin ja unohdin loputkin.)
Kuinka toiseen voi jäädä niin kiinni 17 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Romanttinen kirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: Houkutus, rakkauskärsimuksestä, rakkaustarinoiden jatkoista, rakkaustarinoista, Stephanie Meyer, Uusikuu, ystävyydestä
add a comment
[Sisältää yksityiskohtia juonista.]
Stephanie Meyerin Houkutuksen sanotaan olleen uuden ajan rakkaustarina. Se ei ole voinut tapahtua missä ja milloin vain, se on sateisessa Forksissa ja tietokoneiden ja kännyköiden aikaan. Houkutus on rakkaustarina, ehkä enemmän tai vähemmän mutta pohjimmiltaan: he eivät pidä toisistaan mutta ovat kiinnostuneita, eivät voi olla yhdessä mutta ovat kuitenkin. Ja heidän rakkautensa… hajottaa tieltään vähän kaiken, ei helposti tietenkään.
Uusikuu ei tunnu jatkavan edeltäjänsä viitoittamaa linjaa. Vuosisadan rakkaustarinoille ei oikeastaan kuuluisi kirjoittaa jatkoa, ja siksi Uudessakuussakin toinen lähtee. Se kertoo enemmän ystävyydestä, ja aika paljon siitä, kuinka tarinan jatkaminen on hankalaa. Siinä on ihmissusia, siinä on toinen maailma. Kärsimystä. Ja siinä on onnellinen loppu.
En valita. Pidin Uudestakuusta, sujuvaa mukavaa lukemista. En väitä, etteikö jossain määrin jopa jännittävää, ja mielenkiintoista kyllä. Ja silti tuntuu, ettei sellaisille kirjoille pitäisi kirjoittaa jatkoa, ne kun eivät kuitenkaan saavuta alkuperäisen teoksen tunnelmaa. Uusikuu ei ollut puoliakaan siitä mitä Houkutus lopulta oli (vaikkei se mielestäni niin erityinen ollut kuin joidenkin mielestä), mutta… hyvä. Sitä ei kuuluisi olla, mutta se on hyvä kirja, enimmäkseen jos kontekstia muutetaan. Kertoo vähän rajoja hipovasta ystävyydestä ja epätoivosta.
Uudessakuussa on nerokas pieni juttu, joka saattaa olla kuinka tyhjänpäiväinen tahansa mutta pidin siitä. Kun aikaa kuluu kuukausia, ei sitä sanota kuluvan niin. Jokaisella sivulla on yksi sana, kuukauden nimi, eikä mitään muuta. Kuinka täydellistä, kuinka tyhjää ja hiljaista ja yksinäistä, kuvaa täydellisesti päähahmon mielessä vallinnutta tyhjyyttä, on yksinkertaisuudessaan upea.
Se, mitä minä yritän sanoa, ei ole etteikö Uusikuu olisi hyvä tai edes ettei se olisi lunastanut Houkutuksen tuomia odotuksia. Sen ei kuuluisi saada niitä oletuksia koska sellaisilla kirjoilla ei kuulu olla jatkoa, se on hyvä kirja, ja toimii tavalla jolla tuollainen voi. Viehättävä teos.
Se ei korosta päähahmon suunnatonta kömpelyyttä Houkutuksen tavoin, joka saattanee johtua myös vertailukohdan muutoksesta: tyttö on tavallista kömpelömpi täydellisen sulavaliikkeisen ja iättömän vampyyrin mielestä, muttei vastamuuttuneen ihmissuden, joka sitä ennenkin on vain vähän kömpelö nuori poika.
Ja ihmissusipoika on sitä paitsi miellyttävä, luotettava ja kaunis. Sen suhteen kirja loppuu surullisesti.
Sylillinen basiliskinhampaita 16 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: Harry Potter, Harry Potter ja Azkabanin vanki, Harry Potter ja Feeniksin kilta, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, Harry Potter ja liekehtivä pikari, Harry Potter ja Puoliverinen prinssi, Harry Potter ja salaisuuksien kammio, Harry Potter ja viisasten kivi, maailman pelastaminen, maanalainen vastarintaliike, menneisyys, sisäoppilaitos, ystävyydestä
add a comment
[Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia Harry Potter -kirjasarjasta.]
Voisin sanoa että Harry Potter on oman aikansa ilmiö, eikä se välttämättä olisi edes liioittelua, mutta silti liikaa. Kyllä se kuitenkin enimmäkseen on, ja ainakin se on tuottava kehitelmä. Tietyllä tapaa on pakko arvostaa sitä, kuinka tarina nuoresta velhosta pelastamassa maailmaa kehittyi niin suosituksi, ja tuottavaksi (idea näin ilmaistuna ei ole mitenkään erityinen, oikeastaan hyvinkin perinteinen. Toisaalta se sijoittuu varsin erilaisiin puitteisiin kuin vastaavat kertomukset yleensä).
Oma historiani Pottereiden parissa alkoi hyvinkin perinteisesti. Olin ala-asteella. Kirjat olivat suosittuja, enkä sietänyt vilkaistakaan niihin. Opettaja antoi tehtäväksi lukea ensimmäisen osan, naureskelin liikkuville laseille ja muulle sellaiselle.
Jäin koukkuun. Luin loputkin suomennetut osat (joita siinä vaiheessa oli kaksi). Kolmonen kohosi suosikikseni, enkä ole siitä tainnut vieläkään päästä eroon. Luin tunnollisesti ilmestyvät kirjat, kuudennen osan lopulta myös englanniksi. Tämä merkintä on tässä, koska seitsemännen osan luin alunperin vain englanniksi, ja olen vasta lähiaikoina saanut päätökseen suomennoksen.
Kielitaitoni ei tehnyt oikeutta Harry Potterille ja kuoleman varjeluksille. Pidin siitä mielestäni yllättävänkin paljon, jopa kauheasta epilogista (sentään sen loppu oli vähän tökkivä). Moisesta arvostelukyvyn puutoksesta voinee syyttää myöhäistä lukuajankohtaa ja siitä juontuvaa väsymystä. Joka tapauksessa rakastuin kirjan maanalaisuuteen ja vastarintaliikkeisiin, kaikkeen siihen tappeluun melkein väistämätöntä vastaan.
Minulla on kamala tapa unohtaa lukemani. Uudelleenlukukierroksesta huolimatta muistikuvani kirjoista ovat yhä vähän hataria, ja siksi en tarkalleen muistakaan esimerkiksi sitä, mikä kaikki oli Varjeluksissa niin ihanaa. Mutta muistan että jotain siinä rakastin, ja ehkä se on tärkeintä.
En muista, miten olen alunperin suhtautunut Feeniksin kiltaan, saattaa hyvinkin olla että pidin siitä, en tietenkään yhtä paljoa kuin Azkabanin vangista, mutta omalla tavallaan aika lähelle. Silti en tiedä, mistä pidin. Nyt tiedän. Se on se sama vastarinta, kilta joka tappelee vastaan. Ne ihmiset, ei mikään Harry Potter vaan ne kaikki muut, ja suhteet ja menneet ajat. Menneisyydessä on siksi tarpeeksi rakastettavaa, ja jos sille linjalle mennään, eikä Azkabanin vankikin kuulu menneisyysjatkumoon karanneine vankeineen ja selviävine historioineen. (Toisaalta voiko sanoa etteivät muut ole menneisyyttä, ettei Puoliverinen prinssi ole, ja silti minä kyllä sanoisin koska se on liikaa nykyisyyttä, tai ehkei sittenkään mutta… menneisyyttä kenties väärällä tapaa minulle.)
Alun perin en juuri pitänyt Salaisuuksien kammiosta, mutta nyttemmin olen jo huomannut sille ansioita. Ensinnäkin pystyn tätä nykyä näkemään Lockhartin paljon aiempaa vähemmän ärsyttävänä, vaikka hahmo kieltämättä hivenen sellainen onkin. Ja mielistymään kaikkeen siihen etsintään ja nerokkuuteen, myrkkyhampaisiin.
Viisasten kivi on mukava pieni kirja. Kertomus lapsuudesta ja ystävyydestä ja muusta, ehkä rohkeudestakin. Hyvinkin lastenkirja, siinä missä myöhemmät ehkä eivät enää. Lapsuuden viattomuus.
Liekehtivä pikari toi synkkyyden. Ensimmäiset kuolemat, paksuuden jota aiemmat kirjat eivät tavoittaneet. Se toi takaisin Voldemortin, ruumiillisena ja vahvana. Ja toisaalta silti kirja on enimmäkseen vain kamppailua kolmivelhoturnajaisten puolesta.
En kuulu niihin ihmisiin, jotka sarjassa inhoavat eniten Harryä. Ei hän välttämättä ole suosikkihahmoni, mutta kelvollinen, vaikkakin on turhan itsekeskeinen (miksen minä ole valvojaoppilas, minähän olen tehnyt niin paljon enemmän kuin nuo, ja ikään kuin kellään muulla olisi ollut samalla tapaa edes mahdollisuutta tehdä asioita, Viisasten kivessäkin muut uhrautuivat jotta Harry pääsisi jatkamaan loppuun asti, koska ei se siihen itse olisi pystynyt) ja typerä.
Olenhan minä ficcari, kirjoitan ja luen fanfictionia Pottereista. Harry kelpaa silti ja minä tiedän, mikä on totta, joskaan se ei välttämättä ole jotain jonka kaikki muutkin tietävät olevan, tai joka olisi sitä kamalankin selvästi. Eikä minua haittaa.
Harry Pottereissa kasvu on hienoa. Se joka näkyy kirjojen kansissakin, kuinka hahmot kehittyvät. Ja hienoa on pienet asiat: R.A.M.:n medaljonki suursiivouksessa, diadeemi tarvehuoneessa. Mietittyä, ei kai. Ja Harry Potter on aina kapinallinen ja kuuluu sille puolelle joka ei ole vallassa, kuuluu Killalle joka tappeli edellisessä sodassa ja tekee sitä yhä ja antaa entisenkin näkyä, maanalaisuutta ja menneitä aikoja, se mikä näkyy Kuoleman Varjeluksissa ehkä kammottavan selvästi, se kuinka kaikki taistelevat, siksi minä pidän Varjeluksista mielestäni yllättäväkin paljon. (Eikä siinä ole edes sisäoppilaitoselämää, joka on niin hienoa aiemmissa kirjoissa, niin tyylikästä ja kaunista ja.)
En osaa sanoa mitä ajattelen enkä ajatella, siksi olenkin niin huono.
Monipolvinen kasvutarina ja sisäoppilaitosvelhoutta. Voiko enempää toivoakaan. Ja onhan siinä symboliikkaakin.
