Jostakusta jolle voi puhua kaikesta 21 joulukuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus.Tags: asioiden sujuminen, Helena Meripaasi, Kisse, Koppakuoriaiskevät, rakkaussuhde
add a comment
Minun piti mennä ajoissa nukkumaan, mutta tuskinpa se nyt enää ihan onnistuu.
Olen myös ollut tosiaan huono lukupäiväkirjani kanssa taas viime aikoina – en ole edes saanut listattua lukemiani kirjoja. Toisaalta eipä sitä juuri ole tullut luettuakaan kuin opiskeluissa vaadittavia kirjoja, ja niitäkin huonosti. Kerran kuitenkin tein retken kirjastoon, ja mukaan tarttui paljon mielenkiintoista kirjallisuutta. Ei nyt ehkä mitään maailman syvällisintä mutta viihdyttävää ja mielenkiintoista yhtä kaikki. En sitä paitsi katso että minun olisi syytä pitää kirjoja pinnallisina vain siksi, että ne on suunnattu nuorille tai muuta sellaista. Usein sellaisissakin kirjoissa käsitellään olennaisia teemoja.
Tiedän nyt kuulostavani vähän typerältä ja – mikä vielä anteeksiantamattomampaa – rasittavalta. En ehkä ole oikeasti tällainen, mutta en tiedä miten toimia sen suhteen, että itse pidän nuortenkirjallisia teoksia aivan ajatuksia herättävinä ja hyvinä, mutta muut ihmiset eivät arvosta niitä. Ehkä kirjan pitäisi olla paksu ja klassikkoainesta ollakseen hyvä, sitten.
Luin Helena Meripaaden Koppakuoriaiskevään. Se jatkaa Kissen tarinaa, melko lailla siitä eteenpäin mihin Pöllöhilloa sen jätti. Ja oi miten tämä kirja on onnellinen! Tunnelma on tyystin toisenlainen kuin Pöllöhillossa, vaikka esimerkiksi päähenkilölle tyypillisiltä ahdistuskohtauksilta ei voida välttyä.
Kirjan rakkaustarina on ihana. Juuri sellainen kauneus, josta ihmiset haaveilevat (tai ainakin omasta mielestäni kyseiset kiemurat vaikuttavat vallan ihailtavilta, mutta muistattehan mitä typeryydestä puhuttiin). Tyttö ja poika tapaavat ja puhuvat ja puhuvat, ja sitten puhuvat aina vain lisää ja niillä on toisilleen aina sanottavaa. Ja kaikki sujuu vaikka tuntuu ettei sujuisikaan ja ne voivat kirjoittaa pitkiä kirjeitä ja puhua toisilleen kaikesta.
Niin, rakastan sitä – niitä kaikkia pitkiä keskusteluja kaikesta. Ehkä se on vain typerä romanttinen luonteeni, mutta.
Pidän siitäkin, miten suhde ei alunperin ollut mitenkään valtavan romanttisesti latautunut. Itse olen huono vihjeiden kanssa – vaikka tulkitsisinkin niitä, harvoin uskallan luottaa tulkintoihini – ja niinpä en ollutkaan aivan varma siitä, millä tasolla suhde oli. Loppuaan kohden se kuitenkin romantisoitui selvästi.
Olihan kirjassa tietysti ongelmiakin. Parisuhteen ongemat olivat melkolailla parisuhdeongelmia, ja mielestäni on ihanaa että ne eivät johtaneet mihinkään suureen ja kurjaan. Onnellisia asioita on ihan totta oltava.
Muuten voisin tietysti nipottaa kirjan muiden ratkaisujen eräänlaisesta helppoudesta. Oli tyttö jolla oli hankala koira, jota ei saanut mihinkään, eikä tyttö oikeastaan halunnut luopua siitä mutta oli pakko. Sitten lopulta keksittiin täydellinen ottaja – mutta se ei suostunut. Löysi kuitenkin jonkun muun, jolle yllättäen sitten ei sopinutkaan… ja sitten täydellinen ottaja päättikin pitää sen jo itse. Ja ongelma ratkaistu. Vielä kun tytön äiti jätti kamalan tyrannimiehensä joka koiraa inhosi ja tyttö sai töitä ja uuden koiran…
Sanoinhan, että asiat ihan totta joskus ovat onnellisia. Joskus ne silti menevät vähän häiritsevän täydellisesti. Eikä minua edes haittaa se, kuinka teoksessa vanhoja ystäviä oli mukava tavata ja toisen perheen kanssa tultiin hyvin toimeen. Ja mustasukkaisuutta oli mielestäni kuvattu erinomaisen hyvin – vaikka ehkä sekin johtuu siitä, että itselläni oli sellaiseen vahvaa samaistumispintaa.
Kokonaisuutena kirja oli hyvin kirkas. Kenties unenomaisin sarjan kirjoista, ja vetosi henkilökohtaiseen romantiikantajuuni. Kaunista. Koska romanssi on teoksesta eniten jäänyt mieleen, eivät muualla olleet heikkoudet niin häiritse. Pidin.
Jokaisella on velkansa 14 marraskuu, 2008
Posted by teekuppi in Dekkarit, Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus.Tags: Dekkarit, Eppu Nuotio, henkilöhahmot, huumausaineet, Joel Marin, Juha Heino, Maksu, Pii Marin, syyllisyys, vauvankaappaus
add a comment
Minulla oli joku niin hieno ja mitenkään mihinkään liittymätön aloitus, mutta valitettavasti unohdin sen jo. Saatte siis tyytyä johonkin tylsään, joka saattaa liittyä aiheeseen.
Lupasin kirjoittaa Maksusta. Seuraavaksi se on nytkin, vaikka myönnän kyllä että en sentään suunnitellut, että pitäisin näin pitkän tauon (ei sillä, että tämä olisi muuhun verrattuna niin erityisen pitkä, mutta). Huomautettakoon nyt näin aluksi, että seuraava tekstinpätkä tulee käsittelemään Eppu Nuotion dekkaria Maksu, ja mitä todennäköisemmin sisältämään jopa juonipaljastuksia (syyllistä en tosin ajatellut paljastaa, mutta ehkä vähän kritisoida). No niin.
Hassua: kirjoitin ensiksi että murhaajaa en aio, mutta ei kai tässä teoksessa murhaajaa ole. Siinä se eroaakin sarjansa aiemmista teoksista, joissa murhat ovat olleet keskeisessä asemassa – kenties ensimmäisessä osassa enemmän kuin toisessa.
Toisaalta kirjan syylliskaava eriytyi siitä, mitä dekkareista yleensä on totuttu löytämään. Kun syyllinen yleensä on joku lähellä oleva, joku tuttu, joku esiintyvä, tässä teoksessa syyllinen ainakin omasta mielestäni oli hyvinkin piilossa muilta (saa tietysti kritisoida, on aivan mahdollista että vain luin huolimattomasti). Tietysti se on koko ajan piilossa jossain taustalla, ja selvitetään jossain vaiheessa ohimennen, mutta… vaihe on melko myöhäinen, ja ratkaisu tapahtuu lähes heti sen jälkeen. Olisi omalla tavallaan hedelmällisempää saada enemmän tietoa, jonka pohjalta voisi itse yrittää ratkaista arvoituksen. Teoksessa kyllä luodaan perinteiseen tapaan ajatuksia siitä, kuka syyllinen voisi olla, mutta koska todellinen syyllinen ei esiinny, on hänestä hankalaa luoda kuvaa. Kenties siksi loppuratkaisu tuntuu tavallaan äkkinäiseltä, vaikka toisaalta voisi sanoa, että sarjassa vallitseva lopun hektisyys on hienoa luettavaa – kaikki tapahtuu kamalan nopeasti, ja siitä myös annetaan hyvin vahva vaikutelma.
No, kenties se siitä syyllisyydestä. Siirrytään henkilöhahmoihin. Teoksessa esiintyy aiempia kirjoja enemmän päähenkilö Pii Marinin veli, Joel. Häntä syytetään teoksessa ihmisen törkeästä pahoinpitelystä, mutta hän itse ei muista tapahtumista mitään.
Voinen nyt täydellisen subjektiivisesti sanoa, että rakastin veljen kuvausta. Kaikkea sellaista joka vetoaa minuun: kalpeutta ja surullisuutta. Ja sitten voin enemmän objektiivisesti kertoa kuvauksen hienoudesta siinä, että vaikka hahmon kalpeutta, hikoilua, ahdistuneisuutta ja muuta sellaista koko ajan korostetaan, ja alussa huumeidenkäyttö esitetään hyvin selkeästi, en minä missään vaiheessa ajatellut noita ominaisuuksia vieroitusoireina. Ehkä olen vain naiivi ja omituinen, mutta oikeastaan yhdistin ne vain vankilaoloihin ja elämäntilanteen muuttumiseen sekä alitajuiseen syyllisyyteen tapahtumista. Hahmosta maalattiin uskottava ja moniulotteinen kuva, johon on helppo kiintyä. On järkytys kuulla, että hahmo on käyttänyt huumeita jo vuosia, ja salannut sen perheeltään - ja suorasta informaatiosta huolimatta melko tehokkaasti myös lukijalta.
Sitten! Heitän keppejä Pii Marinin ja Juha Heinon suhteesta. Ehkä uskon liikaa takakansiteksteihin, mutta sen maininnan perusteella odotin, että parisuhteesta olisi kerrottu enemmän. Nyt se vain oli jossain taustalla, ja sielläkin melko väljästi; satunnaisina pohdiskeluina siitä, pitäisikö toiselle soittaa. Olisin kaivannut enemmän suhteen käsittelyä, edes teoksen lopuksi, vaikka siinä Afrikan matka antaakin ymmärtää, että asiat ovat jossain määrin lutviutuneet. Ehkä se, että en varsinaisesti ole dekkari-ihmisiä näkyy tässä: ihmissuhteet ja hahmot ovat miellyttävintä antia, ja niistä olisi mukavaa tietää lisääkin.
En kyllä voi väittää, etteikö myös arvoituksen ratkeaminen olisi mielenkiintoista. Nuotiolla kuitenkin on oma, kiehtova kirjoitustyylinsä, ja hän osaa pitää jännityksen yllä niin, ettei kirjaa tee mieli keskeyttää vaikka se uiskentelisikin suvantovaiheessa. Luin kirjan itse asiassa yhden illan aikana, ja vaikka se kenties ei vähältä kuulostakaan, niin olen onnistunut viime aikoina lukemaan muutenkin vähän heikosti, joten kyllä se mielestäni jonkin asteinen saavutus oli.
Vauvankaappaus oli mielenkiintoinen koukku. En ole ennen kuullut moisesta, ja mielestäni teos esitti hyvin myös sen, miten järkyttyneesti kansakunta reagoi ensimmäiseen sitä koskettavaan uuden tyypin tapaukseen.
Pidin kirjasta. Tiivistelmäksi: pidin Joelin henkilöhahmosta, mutta Piin ja Juhan suhdetta olisi voinut käsitellä enemmän. En pitänyt siitä, miten myöhäisessä vaiheessa syyllinen käytännössä tuotiin kuvioihin, mutta syyllisestä toisaalta pidin: uskottava ja inhimillinen. Inhimillisyys muuten näkyi kirjassa mielestäni jotenkin vahvana, ja hyvin.
Pimeä nousee? 8 marraskuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Kirjoittaminen, Nuortenkirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: Hopeapuu, kliseet, koulujutut, Kuningas harmaa, Maksu, nanowrimo, pimeä nousee -sarja
add a comment
Jatkaakseni aiemmalla linjalla: sain haltuuni myös ne Pimeä nousee -sarjan kirjat, joita minulla ei aiemmin ole ollut. Tarkoittaa Kuningas Harmaata ja Hopeapuuta. Henkilö, jolta ensimmäisen osan sain, hankki ne minulle.
Hänen mielestään sarja on vähän kliseinen – tai oikeastaan ei, sillä yhtenä ensimmäisistä se loi ne kliseet joita toteutetaan. Minä rehellisesti en niistä kirjoista juuri muista, mutta muistelen niiden olleen ihan hyviä. Niin hyviä, että nyt kirjahyllyni saa luvan olla sopivankokoinen myös niille.
Nanowrimo etenee. Vähän. Olen tällä hetkellä kai jossakin kahdenkymmenenseitsemäntuhannen sanan tietämillä. Myös muutamia tekemättömiä koulujuttuja roikuskelee ympärillä.
Seuraavaksi aion silti kirjoittaa Maksusta.
National Novel Writing Month 2 marraskuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjoittaminen, Yksinpuhelu.Tags: darren shan, Kirjoittaminen, nanowrimo, pimeä nousee -sarja, sanamäärä, yllä meren alla kiven
add a comment
NaNoWriMo! Täytyy myöntää, että olen odottanut tätä: olen osallistunut joka vuosi (nyt kahtena viime vuotena, mutta kuitenkin; aiemmin en asiasta tiennytkään joten ei niitä voi laskea). Koskaan en ole voittanut, ensin pääsin kolmeenkymmeneen- ja sitten kahteenkymmeneenviiteentuhanteen. Tällä hetkellä minulla on vähän reilut 9000 sanaa, ja ihan hyvä olo. Viime yönä kirjoitin viiteen, eikä siitä varsinaisesti tullut hyvä olo. Oli pakko nukkua pitkään.
http://www.nanowrimo.org/, jos joku ei tiedä. En minäkään aina ole tiennyt.
Muistaakseni tämä ei ollut kirjoittamiselle vaan kirjoille, joten en vaivaa ketään enempää epämääräisellä räpellykselläni ihmissuhdeverkoista. Huomautan kuitenkin, että kun nanon yhdistää koulujuttuihin, ei minulla jatkossakaan varmaan ole yhtään enempää aikaa lukea. Kiinnostuksesta en tiedä. On kuitenkin paljon kirjoja, joita pitäisi lukea. Ainakin Darren Shan -sarjan viimeiset osat, ja ne kaikki kirjastosta lainassa olevat kirjat.
Sain uuden kirja. Yllä meren, alla kiven. Pimeä nousee -sarjan avausosa. Oi, se on hieno. Myöhemmin jotain sellaista ehkä lisääkin.
Illanjatkoa.
Jännittääkö? 20 lokakuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus.Tags: epävarmuus, Kipinä, kirjallisuuden tehtävä odotusten rikkojana, protu, Salla Simukka, uskonto
add a comment
Säälittävää. Neljä kommenttia, joista yksi on WordPressiltä ja loput kolme takertuneet roskasuodattimeen (syystä, ilmeisesti. Ainakin kasinoita mainostivat).
Olen ollut aika epäaktiivinen. Ei minulla ole siihen hyviä syitä. Huonoja muutama: en ole lukenut juuri mitään, ja jos olen, en ole jaksanut pistää sitä ylös minnekään. On kyllä mielessä muutama kirja, josta vielä voisi jotain sanoa. Tai yksi ainakin. Mutta ehkä joskus myöhemmin.
Tämä nyt kertoo Kipinästä. Se on nuortenkirja. Sellainen ihan aurinkoinen. Kertoo protusta.
Oikeastaan enimmäkseen jäin miettimään, mikä sellaisen kirjan kohderyhmä on? Tai siis… lukija, joka ei ole leiriä käynyt, ei ehkä ihan tajua kaikkea. Toisaalta lukija joka aikoo käydä leirin saattaa saada… virheellisiä oletuksia. Ei nyt suorastaan virheellisiä, mutta ei koskaan ole hyväksi odottaa liikaa.
Ja leirin käyneellehän se on vain fiilistelyä.
Lähinnä alkoi ärsyttää ettei kukaan minua fiksuksi sanoisi vaikka ihan hyvin tiedostin ettei mikään kestä. Ehkä se johtuu siitä, että olin seniorileirillä… ja toisaalta, luulen että muut ovat enemmän yhtyedessä toisiinsa. Mitä tajuttavaa niillä siis olisi.
Kirja oli… en tiedä. Ensimmäinen osa sarjaa, jonka loput osat olen lukenut aiemmin. Sano siinä sitten mitään ennalta-arvattavuudesta. Tai muusta sellaisesta. Aika luontevasti päähenkilöt kumminkin alusta asti ajautuivat yhteen. Alulla tarkoitan lähinnä sitä, että se tyttö otti pojan vastaankin.
Juoni oli aika… liukuva. Asiat menivät oikein/väärin oikein sopivan sujuvasti. Ei kokkia voi ei, ja ohjaajat kaikkoavat juuri kun tulee se rankin päivä. Tyypillistä.
Kirjallisuuden tarkoituksena sanotaan olevan oletusten rikkominen, eikä kaikki tällainen ehkä sovi siihen. Kyllähän sen tietää ettei mikään suju sillä tavoin kuin kivasti menisi.
Ja kuka sellaista toisaalta jaksaisi.
Enkä osaa päättää sitäkään, onko hyvä vai huono juttu kirjoittaa protusta kirjoja. Kai se on vain hyvä. Riparistakin kirjoitettu iäisyys.
(Kirjassa esiintyi tietysti joku sellainen uskontovastaisuus, ja toisaalta ei. Siinä esiintyi myös romanssi osapuolten välillä… minua kuitenkin häiritsee se, että ajatellaan ettei protulla suvaita uskontoa. En edes oleta etteikö olisi mahdollista ettei, mutta kyllä nyt kuitenkin välillä. Enemmän vielä ärsyttää että puolustelen.)
Pidin kirjasta. Pidän mekoista.
Kadonneita kissoja/rahoja/ihmisiä ja asioiden järjestymistä 17 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Kotimainen kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus, Romanttinen kirjallisuus.Tags: kirjallisuus ja ikä, Kirsti Ellilä, Maanantaisyndrooma, naisten ja miesten välinen kodinhoidollinen- ja muu su, tyhjyys
add a comment
Pohjimmiltaan minun ongelmani on, että luen liian nuorille tarkoitettuja kirjoja.
Siskodisko-kirjan kannessa lukee, että se on 12-16 -vuotiaille (ja itse asiassa siinä varmaan on jokin kirjakohtainen ikärajakin, mutta se armollisesti peittyy kirjaston viivakoodin alle).
Luin Kirsti Ellillän kirjan Maanantaisyndrooma. Se on taas näitä, jotka eivät tunnu alkavankaan ennen kuin jo loppuvat, joissa ei tunnu tapahtuvan oikein mitään vaikka tapahtuukin. Kaikki soljuu ohi sivulauseissa (hajonnut pesukone) tai muuten vaan, ja aikaa kuluu tai jättää kulumatta. Tapahtumat seuraavat itsestäänselvintä linjaa, ennalta-arvattavia juonenkulkuja ja muuta sälää, on tyttö ja uusia ystäviä ja poika josta useampi tykkää ja hups, sattuu kaikenlaista karmeaa ai voi ja yllättäen loppu on onnellinen.
Vaikka alustaan se olikin häiritsevän… epämukava (huolimatta kommuunista ja rastoista ja kissasta, voitteko kuvitella), en minä sitä sentään huonoksi sanoisi. Ennemminkin itseäni sopimattomaksi, ja olihan siinä itseenikin vetoavia kohtia, kuten tyhjä yksiö ja ohut patja, ja se kaikki samassa vuoteessa nukkuminen. (Ja olihan se kuitenkin kommuuni.)
Tietyllä tapaa voisi sanoa, että kirja kyllä kehittyi, mutta toisaalta se ei saavuttanut tasoa jota minä odotan hyviltä kirjoilta, niin säälittävältä kuin se kuulostaakin. En enimmäkseen lue kirjallisuutta joka on mielestäni huonoa, mutta sellaista kyllä, johon en enää katso sopivani. En sano tätäkään huonoksi, mutta toisaalta voisin sanoa etten juuri pitänyt, ellei minulle tulisi siitä huono omatunto. (On hankalaa että jonkinlaiset kirjat ovat kelpaamattomia omanlaisensa helppouden vuoksi, ja loput ovat liian vaikeita.)
Maanantaisyndrooma on myös melko… osoitteleva. Se tuntuu ihan tosissaan sanovan, että naisten ainut tehtävä on miesten passaaminen, ja että siitä olisi päästävä eroon (eli että kaikki naiset suin päin hyväksyvät sen, ettei heillä muuta tekemistä ole kuin miesten jälkien korjailu). Tai ehkä minun huumorintajussani vain on jotain moitittavaa.
Ellillä on Maanantaisyndrooman takakannen mukaan tunnettu pääasiassa Emma-kirjoistaan. Yhden muistan lukeneeni enkä välttämättä juuri pitäneeni, joskaan sillä ei välttämättä ollut juuri tekemistä kirjan yleisen tason suhteen vaan sen, että siinä vallitsi homofobinen näkökulma. (Löytyi kyllä myös tyttöjen välisestä ystävyydestä muistaakseni, mutta päähahmo oli aika idiootti.)
Johtopäätös: olen kelvoton.
P.S. Kirjan takakannessa on pieni kuva norsusta. Mikään sellainen ei voi olla ihan huonoa.
Muoks: Unohdinpa vielä mainita sen, kuinka töksähtelevää kirjan kirjakielisyys oli. En yritä väittää että sen kuuluisi olla puhekielistä, mutta olen lukenut paljon sujuvampia kirjakielellisiä tuotoksia. Se oli tönkköä jo alussa eikä siitä juuri parantunut.
Minun on lähdettävä sinun vuoksesi 17 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Kirjallisuus, Yksinpuhelu.Tags: Cathyn kirja, Dragonlance, Houkutus, kuolemattomuus, miehistä ja typeryydestä, naisista ja kohtalosta
add a comment
Miksi naisten kohtalona on rakastua kuolemattomiin miehiin?
Niin vain aina käy. Olen varma, että maailmankirjallisuus on täynnä mitä hienoimpia esimerkkejä, mutta minäpä olen sivistymätön ja sitä paitsi aika väsynyt; en minä sellaisesta mitään tiedä.
Crysania rakastaa Raistlinia, muttei Raistlin ole kuolematon. Tarpeeksi lähelle kuitenkin, ja melko varmasti olisi jos ei viime hetkellä ryhtyisi heikoksi tai turhankin ajattelevaiseksi. Crysania inhosi, mutta ei sitten voinutkaan millekään mitään. Ja sitten Raistlinia ei ole ja Crysania on, eikä tämä ole hyvä esimerkki, ainakaan aloitukseksi, koska kukaan ei ole kirjoittanut (vai onko?) siitä, kuinka Crysania jäi kaipaamaan, koska… ei se mennyt niin.
Toinen on jo parempi. Tuohan oli pelkkä johdatus. Bella rakastaa Edwardia. Sattumalta Edward on melkoisen kuolematon, ei tietenkään täydellisen mutta tavanomaisten keinojen ulottumattomissa. Edwardin sielu on kadotettu ja hän on kuolematon eikä tahdo että tytölleen kävisi samoin, ja Bella joutuu kärsimään koska Edward ei osaa ajatella asioita muista näkökulmista.
Cathy huomaa, että Victorissa on jotain outoa. Lopulta käy ilmi, että tämän geeneissä kulkee kuolemattomuus. Cathylla sitä ei ole, eikä hän sitä voi saada, ja Victor lähtee, niin kuin Edwardkin ja (Raistlin, tavallaan) varmasti miljoonat muutkin, jotka kuvittelevat pitävänsä naisensa kunnossa.
Miehet ovat typeriä.
(Ja minä, minä epäonnistuin kaikessa mitä tällä tavoittelin ja unohdin loputkin.)
Kuinka toiseen voi jäädä niin kiinni 17 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Romanttinen kirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: Houkutus, rakkauskärsimuksestä, rakkaustarinoiden jatkoista, rakkaustarinoista, Stephanie Meyer, Uusikuu, ystävyydestä
add a comment
[Sisältää yksityiskohtia juonista.]
Stephanie Meyerin Houkutuksen sanotaan olleen uuden ajan rakkaustarina. Se ei ole voinut tapahtua missä ja milloin vain, se on sateisessa Forksissa ja tietokoneiden ja kännyköiden aikaan. Houkutus on rakkaustarina, ehkä enemmän tai vähemmän mutta pohjimmiltaan: he eivät pidä toisistaan mutta ovat kiinnostuneita, eivät voi olla yhdessä mutta ovat kuitenkin. Ja heidän rakkautensa… hajottaa tieltään vähän kaiken, ei helposti tietenkään.
Uusikuu ei tunnu jatkavan edeltäjänsä viitoittamaa linjaa. Vuosisadan rakkaustarinoille ei oikeastaan kuuluisi kirjoittaa jatkoa, ja siksi Uudessakuussakin toinen lähtee. Se kertoo enemmän ystävyydestä, ja aika paljon siitä, kuinka tarinan jatkaminen on hankalaa. Siinä on ihmissusia, siinä on toinen maailma. Kärsimystä. Ja siinä on onnellinen loppu.
En valita. Pidin Uudestakuusta, sujuvaa mukavaa lukemista. En väitä, etteikö jossain määrin jopa jännittävää, ja mielenkiintoista kyllä. Ja silti tuntuu, ettei sellaisille kirjoille pitäisi kirjoittaa jatkoa, ne kun eivät kuitenkaan saavuta alkuperäisen teoksen tunnelmaa. Uusikuu ei ollut puoliakaan siitä mitä Houkutus lopulta oli (vaikkei se mielestäni niin erityinen ollut kuin joidenkin mielestä), mutta… hyvä. Sitä ei kuuluisi olla, mutta se on hyvä kirja, enimmäkseen jos kontekstia muutetaan. Kertoo vähän rajoja hipovasta ystävyydestä ja epätoivosta.
Uudessakuussa on nerokas pieni juttu, joka saattaa olla kuinka tyhjänpäiväinen tahansa mutta pidin siitä. Kun aikaa kuluu kuukausia, ei sitä sanota kuluvan niin. Jokaisella sivulla on yksi sana, kuukauden nimi, eikä mitään muuta. Kuinka täydellistä, kuinka tyhjää ja hiljaista ja yksinäistä, kuvaa täydellisesti päähahmon mielessä vallinnutta tyhjyyttä, on yksinkertaisuudessaan upea.
Se, mitä minä yritän sanoa, ei ole etteikö Uusikuu olisi hyvä tai edes ettei se olisi lunastanut Houkutuksen tuomia odotuksia. Sen ei kuuluisi saada niitä oletuksia koska sellaisilla kirjoilla ei kuulu olla jatkoa, se on hyvä kirja, ja toimii tavalla jolla tuollainen voi. Viehättävä teos.
Se ei korosta päähahmon suunnatonta kömpelyyttä Houkutuksen tavoin, joka saattanee johtua myös vertailukohdan muutoksesta: tyttö on tavallista kömpelömpi täydellisen sulavaliikkeisen ja iättömän vampyyrin mielestä, muttei vastamuuttuneen ihmissuden, joka sitä ennenkin on vain vähän kömpelö nuori poika.
Ja ihmissusipoika on sitä paitsi miellyttävä, luotettava ja kaunis. Sen suhteen kirja loppuu surullisesti.
Sylillinen basiliskinhampaita 16 heinäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Nuortenkirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: Harry Potter, Harry Potter ja Azkabanin vanki, Harry Potter ja Feeniksin kilta, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, Harry Potter ja liekehtivä pikari, Harry Potter ja Puoliverinen prinssi, Harry Potter ja salaisuuksien kammio, Harry Potter ja viisasten kivi, maailman pelastaminen, maanalainen vastarintaliike, menneisyys, sisäoppilaitos, ystävyydestä
add a comment
[Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia Harry Potter -kirjasarjasta.]
Voisin sanoa että Harry Potter on oman aikansa ilmiö, eikä se välttämättä olisi edes liioittelua, mutta silti liikaa. Kyllä se kuitenkin enimmäkseen on, ja ainakin se on tuottava kehitelmä. Tietyllä tapaa on pakko arvostaa sitä, kuinka tarina nuoresta velhosta pelastamassa maailmaa kehittyi niin suosituksi, ja tuottavaksi (idea näin ilmaistuna ei ole mitenkään erityinen, oikeastaan hyvinkin perinteinen. Toisaalta se sijoittuu varsin erilaisiin puitteisiin kuin vastaavat kertomukset yleensä).
Oma historiani Pottereiden parissa alkoi hyvinkin perinteisesti. Olin ala-asteella. Kirjat olivat suosittuja, enkä sietänyt vilkaistakaan niihin. Opettaja antoi tehtäväksi lukea ensimmäisen osan, naureskelin liikkuville laseille ja muulle sellaiselle.
Jäin koukkuun. Luin loputkin suomennetut osat (joita siinä vaiheessa oli kaksi). Kolmonen kohosi suosikikseni, enkä ole siitä tainnut vieläkään päästä eroon. Luin tunnollisesti ilmestyvät kirjat, kuudennen osan lopulta myös englanniksi. Tämä merkintä on tässä, koska seitsemännen osan luin alunperin vain englanniksi, ja olen vasta lähiaikoina saanut päätökseen suomennoksen.
Kielitaitoni ei tehnyt oikeutta Harry Potterille ja kuoleman varjeluksille. Pidin siitä mielestäni yllättävänkin paljon, jopa kauheasta epilogista (sentään sen loppu oli vähän tökkivä). Moisesta arvostelukyvyn puutoksesta voinee syyttää myöhäistä lukuajankohtaa ja siitä juontuvaa väsymystä. Joka tapauksessa rakastuin kirjan maanalaisuuteen ja vastarintaliikkeisiin, kaikkeen siihen tappeluun melkein väistämätöntä vastaan.
Minulla on kamala tapa unohtaa lukemani. Uudelleenlukukierroksesta huolimatta muistikuvani kirjoista ovat yhä vähän hataria, ja siksi en tarkalleen muistakaan esimerkiksi sitä, mikä kaikki oli Varjeluksissa niin ihanaa. Mutta muistan että jotain siinä rakastin, ja ehkä se on tärkeintä.
En muista, miten olen alunperin suhtautunut Feeniksin kiltaan, saattaa hyvinkin olla että pidin siitä, en tietenkään yhtä paljoa kuin Azkabanin vangista, mutta omalla tavallaan aika lähelle. Silti en tiedä, mistä pidin. Nyt tiedän. Se on se sama vastarinta, kilta joka tappelee vastaan. Ne ihmiset, ei mikään Harry Potter vaan ne kaikki muut, ja suhteet ja menneet ajat. Menneisyydessä on siksi tarpeeksi rakastettavaa, ja jos sille linjalle mennään, eikä Azkabanin vankikin kuulu menneisyysjatkumoon karanneine vankeineen ja selviävine historioineen. (Toisaalta voiko sanoa etteivät muut ole menneisyyttä, ettei Puoliverinen prinssi ole, ja silti minä kyllä sanoisin koska se on liikaa nykyisyyttä, tai ehkei sittenkään mutta… menneisyyttä kenties väärällä tapaa minulle.)
Alun perin en juuri pitänyt Salaisuuksien kammiosta, mutta nyttemmin olen jo huomannut sille ansioita. Ensinnäkin pystyn tätä nykyä näkemään Lockhartin paljon aiempaa vähemmän ärsyttävänä, vaikka hahmo kieltämättä hivenen sellainen onkin. Ja mielistymään kaikkeen siihen etsintään ja nerokkuuteen, myrkkyhampaisiin.
Viisasten kivi on mukava pieni kirja. Kertomus lapsuudesta ja ystävyydestä ja muusta, ehkä rohkeudestakin. Hyvinkin lastenkirja, siinä missä myöhemmät ehkä eivät enää. Lapsuuden viattomuus.
Liekehtivä pikari toi synkkyyden. Ensimmäiset kuolemat, paksuuden jota aiemmat kirjat eivät tavoittaneet. Se toi takaisin Voldemortin, ruumiillisena ja vahvana. Ja toisaalta silti kirja on enimmäkseen vain kamppailua kolmivelhoturnajaisten puolesta.
En kuulu niihin ihmisiin, jotka sarjassa inhoavat eniten Harryä. Ei hän välttämättä ole suosikkihahmoni, mutta kelvollinen, vaikkakin on turhan itsekeskeinen (miksen minä ole valvojaoppilas, minähän olen tehnyt niin paljon enemmän kuin nuo, ja ikään kuin kellään muulla olisi ollut samalla tapaa edes mahdollisuutta tehdä asioita, Viisasten kivessäkin muut uhrautuivat jotta Harry pääsisi jatkamaan loppuun asti, koska ei se siihen itse olisi pystynyt) ja typerä.
Olenhan minä ficcari, kirjoitan ja luen fanfictionia Pottereista. Harry kelpaa silti ja minä tiedän, mikä on totta, joskaan se ei välttämättä ole jotain jonka kaikki muutkin tietävät olevan, tai joka olisi sitä kamalankin selvästi. Eikä minua haittaa.
Harry Pottereissa kasvu on hienoa. Se joka näkyy kirjojen kansissakin, kuinka hahmot kehittyvät. Ja hienoa on pienet asiat: R.A.M.:n medaljonki suursiivouksessa, diadeemi tarvehuoneessa. Mietittyä, ei kai. Ja Harry Potter on aina kapinallinen ja kuuluu sille puolelle joka ei ole vallassa, kuuluu Killalle joka tappeli edellisessä sodassa ja tekee sitä yhä ja antaa entisenkin näkyä, maanalaisuutta ja menneitä aikoja, se mikä näkyy Kuoleman Varjeluksissa ehkä kammottavan selvästi, se kuinka kaikki taistelevat, siksi minä pidän Varjeluksista mielestäni yllättäväkin paljon. (Eikä siinä ole edes sisäoppilaitoselämää, joka on niin hienoa aiemmissa kirjoissa, niin tyylikästä ja kaunista ja.)
En osaa sanoa mitä ajattelen enkä ajatella, siksi olenkin niin huono.
Monipolvinen kasvutarina ja sisäoppilaitosvelhoutta. Voiko enempää toivoakaan. Ja onhan siinä symboliikkaakin.
Varjot marssivat 18 kesäkuu, 2008
Posted by teekuppi in Fantasia, Kirjallisuus, Ulkomainen kirjallisuus.Tags: sisarussuhteet, Tad Williams, Varjojen marssi
add a comment
Jokin aika sitten huomasin, että tahdon lukea eeppistä fantasiaa. Sellaista en juuri lue, kun jos jotain niin olen jo aika uuskummaisti. Tai en.
Eeppisyyden nälkään löytyi lopulta ratkaisu tamperelaisesta kirjakaupasta kahdeksalla eurolla: Tad Williamsin Varjojen marssin ensimmäinen puolisko, Lauluja kuusta ja tähdistä. Oikein tarkoitustaan vastaava teos, ja muutenkin viehättävä. Myöhemmin sitten hankin Varjojen marssin toisen puolen, Pimeän kaupungin. (Maksoin siitä kaksitoista euroa! Muualta sitä saisi jo vitosella, mur. Vaikka toisaalta, kai hyvistä kirjoista pitäisi voida maksaakin vähän enemmän? En ole katkera, vähän ärsyyntynyt vain.)
Laulujen alku oli kyllä eeppistä, mutten silti erityisesti pitänyt siitä: se oli liian kulunut (ilmaus lainattu lukupäiväkirjasta, ja tietyllä tapaa ymmärrän, mitä tarkoitin; kaikki oli niin (tietyllä tapaa) tavallista, ettei siitä oikein saanut otetta). Edetessään teos kuitenkin parani, siinäkin määrin että sijoitin omia rahojani toiseen osaan.
Jutussa on myös ärsyttäviä piirteitä. Tyttö yrittää olla niin vahva ja poika ja mitä kaikkea, ja itkee jatkuvasti. Siitä vain tulee sellainen olo kuin tytöt tosissaan olisivat jotakin alempiarvoisempaa, alati nyyhkivää rotua. Poika sen sijaan ei itke juuri koskaan, vaikken yhtään epäile etteikö silläkin olisi syytä. Naisethan itkevät niin että nainen nyt itkee. Ja miehet eivät itke!
Päähenkilöt ovat kaksoset. Olleet läheisimpiä toisilleen koko ikänsä. Ja sitten tulee muutama paha tapahtuma ja värinkäsitys ja hyvä kun enää sietävät toisiaan silmissään. Keskusteleminen on mahdottomuus. Aina välillä ne miettivät miten rakastavat toisiaan ja voi ei kun ei toimi; ja tiedänhän minä että on se joskus hankalaa jutella vaikka kuinka rakastaisi, mutta ne sentään tuntevat toisensa. Ja silti ne ovat valmiita uskomaan toisistaan mitä hyvänä, enimmäkseen pahaa.
Luottamus! Tiedänhän minä ettei hovijuonitteluiden joukossa siihen kunnolla pysty, muttei kumpikaan ole niin juonittelija ja… äh. Se vain on ärsyttävää.
Nyt minun täytyy lähteä bussille, lisää ehkä myöhemmin.
